SOCIAL MEDIA

Sunday 22 February 2015

Pois mukavuusalueelta

Olen tehnyt jonkinlaisen uudenvuodenlupauksen, vaikka en yleensä sellaisia lupauksia harrasta. Olen joululoman jälkeen yrittänyt oppia sanomaan asioille ja ihmisille useimmin "joo", eikä "ei" tai "ehkä" tai "en tiedä". Olen miettinyt, että pitäisi osata elää vähän enemmän niin, että tapaan enemmän ihmisiä, käyn enemmän ulkona ja avaudun enenmmän asioista.

Olen luonteeltani introvertti ja ylpeä siitä (kaikille introverteille ja muillekin muuten suosittelen kirjaa Quiet - the Power of Introverts in a World That Cannot Stop Talking.) Nautin paljon omasta ajastani ja hektisen päivän jälkeen tarvitsen aikaa yksinäni akkujen lataukseen. Tykkään paljon muiden seurasta, juhlista ja yhdessäolosta, mutta rakastan myös olla itseni kanssa, ihan yksin. Tykkään kuunnella enemmän kuin puhua, tykkään miettiä kunnolla ennen kuin puhun. Perusintroverttisettiä - tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi myös sosiaalinen.


Yritän avautua maailmalle vähän enemmän. Tämä vaatii vähän harjoittelua. Rakastan esimerkiksi kotonani olemista, hyvän ruuan kokkaamista itsekseni ja hyvien tv-sarjojen katselemista sohvallani. Aivan parasta. Kuitenkin, nyt kun joku kysyy illalliselle, sanon JOO vaikka pieni osa minua haluaisi jatkaa The Killingin katselemista kämpässäni. Olen itse aktiivisempi pyytämään muita ulos lounaalle ja illalliselle, vaikka olisikin kiire ja paljon töitä.

Juttelen enemmän työkavereille ja kyselen heidän kuulumisia paremmin. Menen juhliin, vaikka en tuntisi siellä ketään - tämä oli ensiksi aika kauhistuttavaa, mutta siinäkin kehittyy. Usein siellä on muitakin, jotka ovat tulleet yksin, ja on ihan ookoo lyöttäytyä toisten ryhmään ja esittäytyä ja kysyä miten menee. Toisinaan olen saanut vähän jäisen vastaanoton, mutta sitten siirryn baarin kautta kohti muita, kivempia ihmisiä.

Viime viikonloppuna menin espanjalaisten karnevaalijuhliin.
Yksinolo ja introverttius on jees, mutta samalla tajuan että on hyvä rakentaa sosiaalisia verkostoja ja tavata uusia tyyppejä. Aina kun menen uusiin juhliin, puhun uusille ihmille, opin jotain uutta.

Viime viikolla pelasin krikettiä. Krikettiä! En ole ikinä katsonut lajia telkkarista enkä tiennyt mitään säännöistä. Usein joukkuelajit kammottavat minua. En ole pelannnut joukkuelajeja lukion pakollisen liikunnan jälkeen. Perjantaiaamuna katsoin telkkaria ja join kolmatta maitokahvia, ja ajattelin että en jaksa mennä, ensi kerralla sitten. Pakotin itseni kuitenkin lenkkareihin, ulos ja urheilukentälle. Pelasin mukavan porukan kanssa krikettiä kolme tuntia, opin perussäännöt ja osuin palloonkin aika monta kertaa! Se päivä oli yksi kivoimmista pitkään aikaan.

Vähän kuin pesäpallo, mutta ei kuitenkaan! 
Kriketissä ei juosta pesille, vaan vain edestakaisin kahden keltaisen pökkylän (wicketin) väliä. Kriketistä on muuten viime aikoina tullut tosi suosittu afgaanien keskuudessa.
Kriketin jälkeen menimme syömään ja opetin peliporukalle hattupelin, jonka opetin myös perheelleni joululomalla. Hattupeli on mielettömän hauska, mutta yksi osa sitä on näyttelemistä, charades. Minua kammottaa näytellä tuntemattomien ihmisten edessä, mutta oma-aloitteisesti tein niin, ja se oli hauskaa.

Olen valittanut töissä pitkään, etten pääse ikinä matkoille maakuntiin, vaikka niin luvattiin työhaastattelussa. Päätin vihdoin tehdä asialle jotain, ja keksin itselleni matkan pohjoisen Balkhin maakuntaan valokuvaamaan projekteja ja haastattelemaan ihmisiä. En kysellyt lupia tai että voinkohan tehdä näin, sanoin vaan että tämä on hyvä idea ja sain suostuteltua projektipäällikön mukaan ja järjestämään matkan. Ensi kuussa kutsuu Mazar-i-Sharif!


Että less words, more action on näköjään minun elämänohjeeni tänä vuonna. Yritän harjoitella avautumista ja sosialisointia ja epämukavuusalueelle menemistä. Silti pidän kiinni introverttiminästäni. Buukkasin matkan ensi viikolle Vilnaan. Aion yöpyä luksushotellissa YKSIN kolme päivää, juoda punkkua ja katsoa telkkaria hotellin sängyssä ja haahuilla pitkin Vilnan katuja ja kahviloita, hiljaisuudessa, omien ajatuksieni kanssa. Aivan ihanaa sekin. Kabulissa odottaa sitten kriketti.

11 comments :

  1. Kiitos - inspiroiva postaus, samaa pitäisi tehdä täälläkin.

    ReplyDelete
  2. Hyvä postaus, minulla on tuttuja jotka ovat kotoisin Mazar-i-Sharifista, olisi kiinnostavaa nähdä kuvia sieltä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Cessy, juu ehdottomasti laitan sitten juttua ja kuvia, matka on ensi kuussa!

      Delete
  3. Näille hyville asioille joista kirjoitit, kaikkien pitäisi tehdä aina vuosittain pieniä vivahdemuutoksia ;) Hey btw, Vilna on aivan ihana kaupunki (useasti käyneenä uskallan sanoa). Ja siellä haahuilee paljon itsekseen olevia matkaajia. Kannattaa perpäivä heistä jonkun kanssa ottaa juttutuokio :P

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jes, odotan paljon Vilnaan menemistä, olen kuullut siitä vain hyvää!

      Delete
  4. Tein itse ihan saman uuden vuoden lupauksen
    tälle vuodelle! Tulin siihen tulokseen että sellainen introvertille tyypillinen kotiin erakoituminen ei ole pitän päälle hyväksi, koska ystävät eivät aina jaksa sitä ymmärtää :).

    Tiesitkö muuten, että Afganistan pelaa tällä hetkellä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa järjestettävissä 50/50 kriketin MM-kisoissa? Kriketin päälle enemmän ymmärtävä mies vielä sanoi että pelasivat tosi hyvin Sri Lankaa vastaan!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Moi Sanna, kiva että sulla on samanlaisia muutoksia! Mutta muista että joskus kotiin erakoituminen on ihan parasta! :D Juu, täällä kaikki katsoo krikettiä ja seuraa matseja, Afganistanin joukkue on tosi suosittu!

      Delete
  5. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  6. Saako sulta tehdä postaustoiveen? Mä kuulisin mielenkiinnolla että missä olet työskennellyt ja missä opiskellut ennen tätä nykyistä työtäsi. Mua kiinnostaa kansainvälinen ura juuri kehitysyhteistyön saralla ja olenkin paljon pohtinut, että miten sinne voisi päätyä. Tietenkin tapoja on useita mutta sun tarina olisi hyvin mielenkiitoinen kuulla!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Moikka, kiitos - juu voisinkin joskus bloggailla tästä, kiitti vinkistä! Yleisesti sanoisin, että tee paljon työharjotteluita ja vapaaehtoistyötä, yritä verkostoitua ja tutustua monenlaisiin ihmisiin, hanki työkokemusta köyhemmistä maista, opiskele asiaankuuluva tutkinto, hae töitä tosi paljon ja joka puolelta & eri maista, älä lannistu vaikka 100 työhakemuksen jälkeen et ole saanut vielä mitään, etsi oma intohimo ja se "sun juttu" kehitysyhteistyössä - on hyvä vähän erikoistua tiettyyn aiheeseen (itselläni tämä on gender).

      Delete