Thursday, 21 September 2017

Pelottaako minua koskaan?

Minulta kysytään usein, eikö minua pelota asua Afganistanissa, jo neljättä vuotta. No - tietenkin pelottaa, mutta ei kuitenkan ihan koko ajan. Jos koko ajan pelkäisin kaikkea, en voisi mennä ikinä tekemään ulos mitään vaan pysyisin vaan turvatun alueen muurien ja piikkilankojen sisässä, jossa sielläkin riskit ovat suuremmat kuin monissa muissa maailman paikoissa.

Kunduzilaisessa leipomossa. Ei ihan varsinaisesti pelottanut, mutta ei ollut myöskään ihan hirveän rento olo.
Olisin ehkä vähän tyhmä, jos en pelkäisi. Turvallisuustilanne Kabulissa, ja muualla Afganistanissa, on mennyt huonompaan suuntaan viimeiset vuodet. Ulkomaalaisten kidnappaukset ovat yleistyneet, Kabulin keskustassa ja muualla maassa. Sodan uhriluvut kasvavat joka vuosi kun YK julkaisee uudet lukunsa. Iskut ulkomaalaisia ja avustustyöntekijöitä kohtaan ovat lisääntyneet ja ISIS on nostanut profiiliaan.

Eli pelottaako? No tietenkin!

Afganistanin ja Pakistanin rajalla Torkhamissa Nangarharin maakunnassa viime vuonna.
Ymmärrän Afganistaniin liittyvät riskit, mutta en aktiivisesti ajattele niitä. Ehkä muutaman kerran vuodessa pelkään jotain ihan tosissani, jos on vaikka joku tietty turvallisuusvaroitus päällä, tai olen matkustamassa Jalalabad Roadilla, joka puolella on kauhea ruuhka ja olen epäilevällä tai jostain syystä herkällä tuulella. Kun meidän alueella on ollut tiedustelupalvelun tietojen mukaan tiettyjä ulkomaalaisiin kohdistuvia, "erittäin uskottavia" uhkia, olen muutaman kerran pysytellyt autossa matalana, jottei niin helposti näy, että kyydissä on myös länkkäri.

Joskus pelottaa panssaroidussa ajoneuvossa, varsinkin jos mukana on aseistettuja afgaaniarmeijan sotilaita "turvaamassa" tietä.
Tästä on jo aika kauan aikaa, mutta olen soittanut äidilleni muutaman kasuaalin "mitäs kuuluu" puhelun Jalalabad Roadilla, ihan vaan koska oli sellainen kumma tunne, että ehkä kohta jotain pahaa tapahtuu. Että saisin kuitenkin vielä kerran puhua hänen kanssaan. (Ja nyt ei äiti mitään paniikkia siellä, tästä on jo aikaa. Kaikki on hyvin.)

Joskus pelottaa ihan vaan liikenteessä. Liikennevaroitus Kunduzissa.
Olen täyttänyt töissä lomakkeita, jossa ilmoitan, kenelle perheenjäsenistä menee kuinka paljon palkastani, eläkkeestäni, omaisuudestani ja vahingonkorvauksista, prosentteina kullekin, jos kuolen töissä.



Olen täyttänyt töissä proof of life -lomakkeen, jossa on kuvani edestä, sivusta ja takaa (aivan kamalana hiuspäivänä) ja kysymyksiä joihin vain minä osaan vastata sen varalta, jos minut joskus kidnapataan ja muiden tarvitsee tietää olenko vielä elossa.

Olen antanut läheiselleni some- ja nettisivujeni salasanoja, jotta he voivat sulkea ne, jos minulle joskus sattuu jotain.

Olen soittanut äidilleni puhelun bunkkerista, kun ihan oikeasti ajattelin, että kohta taloomme hyökätään ja ehkä kuolen täällä. Lainasin indonesialaisen kaverini puhelinta, koska bunkkeriin juostessa käsilaukkuni ei tullut mukaan, ja silloinkin perisuomalaiseen tapaan olin pahoillani että teen hänelle massiivista puhelinlaskua 30 sekunnin puhelullani. Kämppäämme kohtaan oli alkanut aseellinen hyökkäys ulkoapäin, ja tässä vaiheessa en vielä tiennyt, ovatko hyökkääjät sisällä tai ovatkohan he pian sisällä. Halusin vain soittaa ja puhua äidille ainakin vielä kerran ja sanoa että rakastan häntä. Muistan lopettaneeni puhelun sanomalla, että mä soitan sulle pian, vaikka en ollut varma, onko se totta.

Onneksi olen sittemmin saanut soitella hänelle montakin kertaa.

Hesco-turvamuuria näkyy Kabulissa enemmäin kuin taloja tai puutarhoja.
Eli ei tämä ole mikään kovin normaali paikka olla töissä tai asua. Mutta olen valinnut sen itse, ja olen vieläkin valinnastani onnellinen.

Pelko on läsnä aika monessa asiassa, mitä täällä teen, mutta en anna sen silti hallita kaikkea. En halua olla se tyyppi, joka ei lähde leirialueelta mihinkään muualle ulos kuin lentokentälle kotiin mennessään, sillä millaista elämää se olisi? Jos en ikinä tapaisi afgaaneja ulkopuolisista organisaatioista tai menisi kentälle katsomaan, mitä kaikkea siellä tapahtuu, voisin ihan hyvin tehdä tätä työtä samanlaisessa toimistossa vaikka Genevessä.

Ensin pelotti matkustaa YK:n helikoptereilla mutta pääsin siitä yli.

Eli pelottaako Afganistanissa? Tietenkin. Kaikkihan pelkäävät. Ehkä pelossa on myös jotain addiktoivaa, jotain mikä pitää kiinni elämässä, antaa merkitystä pienille asioille.

"It is not death that a man should fear, but he should fear never beginning to live"


sanoi Marcus Aurelius. Eli ei kuolemaa kannata pelätä, vaan sitä ettei ikinä alkanut edes elää.

Ehkä Afganisanissa olen tuntenut joskus kuolevani, mutta en ole myöskään kokenut koskaan olevani yhtä elossa.

16 comments:

  1. Terve pelko on aina hyvästä! Mutta eihän siellä voisi elää, jos pelkästään pelkää, kuten sanoitkin.
    Tänään oli Turun Sanomissa juttu afgaaninaistoimittajista, joita on Suomessa vierailulla ja nyt heistä on jo 5 loikannut. Eli ovat hävinneet porukasta ja varmasti tulevat pyytämään turvapaikkaa täältä. Toimittajan työ siellä teilläpäin ei kuulemma ole naiselle mitenkään tavanomaista eikä turvallistakaan.
    Koettakaahan pärjäillä siellä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Sari! En ollutkaan kuullut näistä afgaanitoimittajista Suomessa. En kyllä ihmettele jos he ovat näin tehneet, tekisin samoin itsekin.

      Delete
  2. Proof of life-asia sai kylmäväreet keholle - täällä sellaista ei tartte miettiä. Mutta vaikka pelon aihiot on ihan todellisia siellä, niin ihanaa on kuitenkin se, että haluat elää ja elää siellä ja olla täysillä elossa <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitti kommentista Katja! <3 onneksi tosiaan suurimassa osassa työpaikoissa ei tarvitse miettiä proof of life -juttuja.

      Delete
  3. Sitä voi ja joutuu pelkäämään joka paikassa. Mutta pelonkin kanssa oppii elämään. Tsemppiä sinne!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitti LauraKatarooma! Ihan totta, joka paikassa on kuitenkin aina jotain pelättävää, ei pidä vaan antaa pelolle liian suurta otetta.

      Delete
  4. En voi varmasti liian monta kertaa sanoo, että oot kyllä huippu. Arvostan sinua kovasti.

    ReplyDelete
  5. En voi varmasti liian monta kertaa sanoo, että oot kyllä huippu. Arvostan sinua kovasti.

    ReplyDelete
  6. Tsemppiä sinne! Asenteesi kuulostaa kyllä upealta ja viisaalta. Minulta monet ovat kyselleet, miten uskallan asua Turkissa eivätkä halua tulla kylään, kun tämä on niin epävarma maa. Itse en pelkää ja sun juttua lukiessa mietin, että onkohan siellä juuri ollut vieraita?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitti MatkaMartta! Täällä ei ole käynyt yhtään vieraita minulla, joillakin kavereillani on. En yhtään suosittelisi sitä, sillä jos jotain joskus sattuisi turistikaverilleni, tuntisin siitä syyllisyyttä loppuikäni. Mieluummin tapaan heitä vaikka Dubaissa tai Delhissä! :)

      Delete
  7. Oot kyllä aikamoinen. Ei voi kuin nostaa hattua. Teet tärkeää työtä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Leena niin kivasta kommentista! <3

      Delete
  8. Hyvä asenne. Pieni pelko on tervettä, mutta ei kannata pirujakaan seinille maalata. :) Tosin en voisi kuvitellakaan millaista siellä on asua. Blogista saa kuitenkin vain pintaraapaisun. Hurjalta kuulostaa.

    ReplyDelete