Wednesday, 5 July 2017

4 vuotta elämäni parasta aikaa

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun muutin Kabuliin. En vieläkään ole unohtanut sitä päivää ja ensimmäisiä hetkiä, kun astuin ulos Safi Airwaysin 4Q202-lennolta ja löysin itseni Kabulin Hamid Karzai -lentokentältä. Olin paniikissa, mutta tiesin, että nyt on vaan mentävä ja toivottava parasta.

Vieläkin yksi suosikkikuvistani, jonka olen Kabulissa ottanut. Se roikkuu nykyään myös tauluna makuuhuoneessani.
Ja hyvinhän kaikki loppujen lopuksi menikin. Kävelin ulos 20 kilon matkalaukkuni kanssa, siniseen burkaan pukeutuneita naisia tuli vastaan, pojat kerjäsivät rahaa, kello oli 7 aamulla ja heinäkuun aurinko poltti jo kovaa. Olin helpottunut, kun löysin vihdoin kuskini Fawadin odottamassa minua parkkipaikalla C -kauimmaisella parkkipaikalla, pienen punaisen Toyotansa kanssa. Hän vei minut kotiin.

Ensimmäinen retki ulos tutustumaan lähinaapurustoon 6.6.2013.
Ensimmäisen kotini puutarha.


Paljon on mahtunut näihin neljään vuoteen. Sanoisin, että ne ovat olleet parhaat vuoteni elämässäni tähän asti. Olen saanut tehdä työtä, joka on superkiinnostavaa ja inspiroivaa (suurimman osan ajasta ainakin), ja tästä olen kiitollinen. Olen tehnyt joskus ihan kamalia töitä ahdistavissa työpaikoissa, joten todellakin osaan nykyään arvostaa työpaikan merkitystä yhtenä elämäni tärkeänä osana, joka tuottaa suurta onnea.





Olen tavannut monia hyviä ystäviä, jotka ovat vieläkin elämässäni, vaikka ovat lähteneet Kabulista vuosia sitten. Osa on onneksi vielä täällä. Olen tavannut myös ihan mukavia miehiä, mutten vieläkään ketään tarpeeksi inspiroivaa. Mutta se ei sinänsä haittaa, kun elämässä on ollut myös jotain näin söpöä:





Vanha tankki, jonka löysimme pellolta Bamyanissa.
Olen saanut kokea mitä mahtavimpia kokemuksia eri puolilla Afganistania - Kabulissa, Bamyanissa, Heratissa, Kunduzissa, Nangarharissa, Balkhissa, Parwanissa, Kandaharissa... Upeimpia maisemia ja muistoja, joita olen koskaan saanut mistään.

Bamyanin Band-e-Amir -järvi.
Moskeija Mazar-i-Sharifissa.
Badakshan, all-time-favourite.
Olen saanut kokea myös ikävämpiä asioita, kuten olla kiväärimiehen maalitauluna ja nähdä luotien sinkoilevan metrin päässä ohi, ja selvitä siitä samalla kuin yksi ihminen kuoli muutaman metrin päässä. Jotkut joskus sanovat että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta tämän päivän mielellään vaihtaisin. Silti, tämäkin on kasvattanut minua ihmisenä ja jättänyt myös jotain positiivisia jälkiä.

Kunduz.
Afganistan on antanut minulle paljon. Ystäviä, tietoa, rakkautta, työkokemusta, illallisia kavereiden kanssa, urheilua, patikointia, ikävää, jäisiä talviöitä, brunsseja, konsertteja, surua, kattobileitä, matkustelua, kärsivällisyyttä, menetystä, laskettelua Bamyanissa, kauniin kodin, keilaamista Kabulin keilahallissa, joogan, aivan liikaa afgaanimattoja, astioita ja koruja, joista en tiedä miten saan ne ikinä takaisin Suomeen.









Kuten kaikki hyvä, tämäkin tulee pian päätökseen. Neljä vuotta on superpitkä aika olla yhdessä paikassa, ja on aika kokea myös muita maita, kriisejä ja töitä. En vielä tiedä, koska tarkalleen lähden, mutta joku päivä senkin päivän on tultava eteen.

Helppoa se ei tule olemaan, mutta ei kai muutos ikinä ole.

Darulamanin palatsi Kabulissa.
Bloggailen täällä kuitenkin vielä muutaman kuukauden ainakin. Jos teillä on jotain toiveita postauksille, joita haluaisitte minun käsittelevän täällä, kertokaa! Jotkut ovat laittaneet joskus hyviä ehdotuksia kommenttilootaan, jolloin aina ajattelen, että siisti idea ja ehdottomasti kirjoitan siitä pian, mutta sitten olen usein unohtanut. Eli muistuttakaa niistäkin!

Bamyanin Band-e-Amirin järvellä.
Neljä vuotta - vaikea hahmottaa mihin se kaikki meni niin nopeasti, mutta onneksi on tämä blogi, jonka kautta voin mennä aina fiilistelemään vanhoja muistoja kun siltä tuntuu. Kabulia en unohda.

Monday, 3 July 2017

When the going gets tough

Isoin hyökkäys, jonka Kabul on kokenut sitten vuoden 2001, tappoi ainakin 150 ihmistä ja haavoitti satoja Kabulin keskustassa kuukausi sitten. Sen jälkeen kaupungin tunnelma on muuttunut. Ajoin eilen ensimmäistä kertaa räjähdyspaikan ohi - tie oli suljettu muutaman viikon, sillä tuhot olivat valtavia. Pommin lähistöllä olleet rakennukset ovat vieläkin täysin tuhoutuneita, jotkut täysin lytyssä, monet ilman ikkunoita.



Kabul ei monin tavoin ole enää sama kuin ennen. Monet ulkomaalaiset ovat lähteneet, ja monet afgaanit yrittävät lähteä vielä suuremmalla tarmolla kuin ennen.

Muutamat suurlähetystöt kokivat mittavia aineellisia vahinkoja iskussa, jonka vaikutusta on ymmärrettävästi vähätelty - eihän kukaan halua maailman tietävän, että heidän organisaationsa tai lähetystönsä on heikko ja helppo kohde. Jotkut lähetystöt ja organisaatiot ovat lähettäneet kaikki ulkomaalaiset työntekijänsä kokonaan kotimaahan, jotkut ovat evakuoineet henkilökuntaansa vain osittain. Expat-piirit pienenee ja hiljenee.

Kabulin ruusut ja Hesco-turvamuurit.
Kabulin turvallisuustilanne on huonontunut jo monien kuukausien ajan, ja ihan tasaisesti viime vuosien ajan, mutta vasta lähiaikoina paikka on alkanut tyhjentyä.





Sain kuulla ystävältäni lomalla ollessani, että hän joutui lähtemään Kabulista - työpaikka antoi vain 24 tunnin varoitus- ja pakkausajan. Hän lähetti minulle viestin, ettei enää ole täällä kun tulen takaisin - organisaatio evakuoi kaikki ulkomaalaiset työntekijät. Tapasin hänet vuonna 2013 kun tulin tänne töihin, asuimme yhdessä ja hän oli yksi läheisimmistä ystävistäni täällä. Ja sitten hän on vaan poissa, 24 tuntia, neljän vuoden elämä pakattuna, talo tyhjänä.



YK on sinänsä hyvä työpaikka, sillä se säilyy täällä, vaikka tunnelma kirentyisi mittavastikin nykytilanteesta. Pitäisi olla aika vakava skenaario, että kaikki työntekijät lähetettäisiin kotiin tai työskentelemään Dubaista käsin. Siis lähinnä joku sisällissota, suora uhka YK:ta vastaan tai todella kovaksi eskaloituneet väkivaltaisuudet lähialueilla.



Se, että Kabul tyhjenee ulkomaalaisista, on surullista, mutta tuntuu myös melko epäoikeudenmukaiselta. Tässä tilanteessa, kun niin sanotusti shit hits the fan ja koko maa syöksyy alaspäin, afgaanit tarvitsisivat avustusta, kehityshankkeita ja tukea valtion instituutioille enemmän kuin koskaan. Silti samalla apu vähenee, ulkomaalaiset pakkaavat tavaransa. Se lähettää terroristeille viestin, että heidän taktiikkansa toimivat - he saavat juuri sen, mitä halusivatkin.



Samaan aikaan moni länsimaa kategorisoi Afganistanin turvapaikanhakijoille ihan turvalliseksi maaksi asua (varsinkin Kabulin!). Tänne voi hyvällä omallatunnolla palauttaa afgaaneja ilman pelkoa, että heille tapahtuu pahoja asioita. Kuitenkin samalla evakuoidaan ulkomaalaisia työntekijöitä isoista, aidatuista leireistä ja tukikohdista, joita suojelee sadat aseistetut sotilaat, koirat, tarkastuspisteet, panssaroidut autot, piikkilanka ja betonimuurit.



Näkymä Kabulin kadulle panssaroitusta autosta.
Täällä on siis paikallisille ihan turvallista olla ja asua, ja samalla kuitenkaan ei ulkomaalaisille, jotka elävät erittäin turvattua elämää ja harvoin edes astuvat panssaroidusta ajoneuvostaan kadulle.

Tekopyhää?