Sunday, 18 June 2017

Kokeilin päivän ramadan-paastoa, ja näin siinä kävi

Tämä on viides ramadanin paastokuukausi, jonka koen Afganistanissa. Nyt halusin vihdoin itse kokeilla, miltä paastoaminen tuntuu. Olen aina seurannut touhua vierestä ja miettinyt, miten paikalliset jaksavat tätä. Ulkona on 35 astetta lämmintä, aurinko paahtaa kirkkaalta taivaalta, ja syödä tai juoda ei saa auringonnousun ja auringonlaskun välisenä aikana, eli täällä noin klo 4:30 - 19:10.

Ramadanilla on islaminuskossa monta merkitystä - sen koetaan edesauttavan ymmärrystä ja myötätuntoa köyhempiä kohtaan, lisäävän empatiaa ja toisten auttamista ja se osoittaa tottelevaisuutta jumalalle.

Paaston tarkoitusperät ovat kauniit,  mutta olen aina kammonnut ruuasta ja juomasta pidättäytymistä, varsinkin veden, kun ulkona on todella kuuma. Olin melko varma, että kestäisin tätä paastoa vain muutaman tunnin, ennen kuin murtuisin ja joisin ainakin vettä. Olen tottunut syömään jotain ainakin joka neljäs tunti, ja jos en syö, alkaa heikottaa ja kaikki ympärillä ärsyttää. Vettä juon monta litraa päivässä, siis koko ajan, ja ajattelin että vedestä luopuminen tekisi todella tukalaa.

Näin se meni:

Edellisenä iltana pelasin sulkapalloa, tennistä, joogasin puolitoista tuntia ja juoksin 5 kilometriä. Sen jälkeen kello 22 jälkeen maistui massiivinen härkis-tomaattipasta (härkis tuotu Turusta Kabuliin asti). Ja pari litraa vettä.



3:25 Herään ensimmäisen kerran juomaan vettä. Vessassani on isoin torakka, jonka olen ikinä nähnyt. Suihkutan torakkamyrkkyä sen viisisenttisen kehon päälle, ja menen takaisin nukkumaan. (En enää anna armoa, koska niitä on alkanut ilmestyä liikaa ja ne eivät suostuneet pysymään vain vessareviirillään.)

4:30 Herätyskelloni soi - olin googlannut, että aurinko nousee kello 4:45, joten heräsin juomaan puoli litraa vettä ja söin kaksi banaania. Menen takaisin nukkumaan.

7:30 Herään taas, ja juon kaksi desilitraa vettä. Tämä kompromissina siitä, että en herännyt kolmen aikaan syömään kunnollista ateriaa lihoineen ja riiseineen päivineen, kuten monet afgaanit tekevät.

8:15 Kävelen kymmennen minuutin matkan toimistooni 35-asteen helteessä, aurinko paahtaa jo ihan täysiä. Otin mukaan ensimmäistä kertaa sateenvarjon suojaamaan auringolta, vaikka se näyttääkin aika dorkalta. Kymmenen minuutin päästä olen jo täysin läkähtynyt ja tekisi mieli juoda pullollinen vettä.



10:36 kirjoittelen hankesuunnitelmaa ja nettiartikkeleita, oloni on jo nyt ärsyyntynyt ja voimaton. Mahassa on esikurnintavaihe. Olisin normaalisti jo tässä vaiheessa juonut teetä, käynyt kaksi kertaa vessassa, mutta nyt vain istun toimistossani, tuijotan ruutua, ilmastointi täysillä.

11:44 Käyn vessassa, vaikka ei tarvitse, mutta paikallaan istuminen on tylsää. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa, maha kurnii, päätä särkee, mikään ei innosta. Paitsi Blistex Three Butters -huulirasvan levittäminen, koska sitä vanilja-karamelli-kookoskoostumusta voi lipoa huulilta ja kuvitella että söisi jotain.



13:06 Keskittymiskyky on vielä matalampana, valmistelen postauksia sosiaaliseen mediaan. Silmissä tuntuu sekavalta. Kollegani soittaa Jordaniasta, ja jaksan jutella hänen kanssaan puoli tuntia ihan OK-energiatasolla. Yllätyksekseni isoin ongelma ei olekaan jano, vaan aivan hitonmoinen nälkä.

14:00 Oli afgaanikollegan kuolleen aviomiehen muiston kunniaksi järjestetty muistotilaisuus, fatiha, jossa rukoiltiin ja luettiin Koraanista säkeitä. Täällä työpaikoilla järjestetään fatiha aina, jos jonkun työntekijän sukulainen on kuollut. Kollegani on vieläkin täysin surun murtama ja en voinut olla itkemättä katsoessani ja halatessani häntä. Tässä tilanteessa unohtui täysin nälkä tai omat pienet maalliset ongelmani.

15:20 Työpaikkani pääpomo päätti piipahtaa tunniksi venähtäneelle keskustelutuokiolle toimistooni kahvikuppinsa kanssa. Tässä vaiheessa vatsa ei enää kurni, on vain pieni päänsärky ja nuutunut olo. Olen vielä ihmeen funktionaalinen, pystyn kirjoittamaan sähköposteja, maksamaan nettipankissa laskuja ja kuuntelemaan pomoni juttuja.

Jostain syystä Facebook-feed on täynnä kuvia avokadoista, friteeratusta juustosta, raparperijäätelöstä. Mikään ei juuri nyt kuulosta yhtä hyvältä kuin friteerattu, sulava vegaanijuusto, vaikka normaalissa olotilassa tuo ei hirveästi houkuttelisi.

16:50 Lähden töistä kotiin aikaisin, koska en jaksa enää istua samassa penkissä. Ymmärrän nyt, miten tärkeitä työpäivän rytmittämisen takia ovat lounas- ja kahvitauot. Ja vessatauot.



Kabulin on taas vallannut pieni hiekkamyrsky. Silmät ja suu täyttyy hiekasta kymmenen minuutin kävelyn aikana ja hiekanjyvät narskuvat hampaissa. Sentään jotain suussa tämän koko päivän aikana.



17:05 Laitan pyykkiä koneeseen, pakkaan tulevaa matkaani varten. Leikkaan valmiiksi vesimelonia - kollegani sanoi, että vesimeloni on hyvä tapa lopettaa paasto, ennen kuin syö kunnon ruokaa.

17:55 Katson Netflixistä You, Me & Her -sarjaa, josta kaverini vinkkasi. Se on itse asiassa aika hyvä, erilainen komedia/draama. Ulkona räjähtelee, treenaussessio meneillään läheisessä tukikohdassa, uskoisin.

18:30 Laitan pyykin kuivumaan ja teen illallista - paistettuja perunoita, salaattia ja eilistä härkis-tomaattikastiketta.



19:10 Rukouskutsu kaikuu ympärillä oleveista moskeijoista - nyt saa syödä!

Haukkaan vesimelonia. Mutta yllätyksekseni en tunnekaan mitään tajutona euforiaa. En ole enää kovin nälkäinen, vain todella poikki ja uupunut, olo on kuiva. Vesimeloni on hyvää, muttei niin tajunnanräjäyttävää, kuin mitä ajattelin sen olevan. Syön kunnon illallisen ja tankkaan loppuillan vettä.

21:01 Oloni on taas ihan normaali, paitsi väsyttää ja olen valmis menemään nukkumaan. Kannan pyykit sisälle, teen espanjantunnin netissä ja katson telkkaria.

Tulipahan kokeiltua. Paasto olisi varmasti helpompaa jos voisi juoda edes vettä. Päivä oli melko tylsä, ja se korosti pienten asioiden tärkeyttä arjessani - rakastan peruskaurapuuroani ja hedelmää aamulla, teekupposta työpaikalla, lounastauolle kävelemistä, iltapäivän kahvitteluhetkiä. Ja urheilemista illalla, johon ei nyt riitä energiaa.

Mieleni oli noin kello kymmenestä aamulla eteenpäin aika uupunut ja tyhjä, keskittyminen oli vaikeaa. Mutta yllätin itseni, että jaksoin kuitenkin koko päivän. Pystyin tekemään normaaleja töitäni ja vielä erilaisia kotiaskareita. Pystyin juttelemaan kollegoille vaikka ajattelin ensin että suuni tulisi olemaan kuin Sahara, ja että nälän takia menettäisin hermoni hyvin nopeasti tyhmiin asioihin. Paastopäivä oli vähän ankea ja tylsä, mutta ei mitenkään ylivaikea.

Yksi päivä riittää minulle, nostan hattua kollegoille, jotka jaksavat tätä 30 päivää putkeen. Ensi viikolla ramadan loppuu ja tärkeä Eid-juhla alkaa. Koko kansa karkeloi, ja minä skoolaan siskoni kanssa proseccoa kattoterassilla ja juhlin ystävän häitä Lontoossa.

Wednesday, 14 June 2017

Tähtihetki

YK:n pääsihteeri Antonio Guterres kävi tänään pikku kylässäni YK-alueella. Hän on nopealla visiitillä Kabulissa vain tänään, tapaamassa maan johtoa, pakolaisia ja muita tärkeitä ihmisiä.



Guterres vietti yli tunnin YKlaisten kanssa. Ensin hän piti lyhyen puheen ja veisteli vitsejä. Sen jälkeen YK:n työntekijät saivat kysyä häneltä kysymyksiä ja antaa ehdotuksia systeemin parantamiseksi.

Hänellä tuntui olevan aika järkevä asenne kaikkeen. Hän aloitti puheensa toteamalla, että Afganistanista kaksi asiaa on varmoja: ensinnäkin, mikään maa ei voi ikinä valloittaa Afganistania, se on todettu jo monesti. Ja toisekseen: afgaanit eivät ole ihan maailman parhaimpia rakentamaan vahvaa valtiota. Kipeä huomio, mutta nauratti kaikkia. Hän puhui paljon sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja siitä, että YK:n pitää palkata lisää naisia. Ja myös että organisaation pitää tehdä koordinaatiosta parempaa, eikä vaan jauhaa aina sitä samaa "blaa blaa blaata" (hänen sanat, ei minun. Mutta yhdyn mielipiteeseen.)

Guterres sanoi myös, että olemme pulassa. Sekin ihan totta.

Aika kiva tauko työpäivään. Olin eturivissä, koska odotin paikan päällä puolitoista tuntia. Kirjoitin hänen puheestaan myös muistiinpanoja ja räpsin kymmeniä valokuvia. Starstruck. Nörtti mikä nörtti, kansainvälisiä suhteita henkeen ja vereen.


Monday, 5 June 2017

Alle viikko, yli sata ruumista

Kabulin tunnelma on kireä. Viimeisten päivien aikana yli sata ihmistä on kuollut ja yli 500 on loukkaantunut.



Viime viikolla räjähti 1500 kilon rekkapommi, joka tappoi ainakin 90 ihmistä ja haavoitti yli neljääsataa. Se oli isoin pommi, jonka Kabul on kokenut sen jälkeen kun Operation Enduring Freedom alkoi vuonna 2001. Pommin tunsi jokainen Kabulissa - vaikka olin 10 kilometrin päässä, se sai minut hyppäämään sängystä samalla sekunnilla. On vaikea kuvitella, millaista tuhoa pommi aiheutti Kabulin keskustassa - tällä videolla näkyy se hetki, kun jätevesirekka räjähti, jättäen jälkeensä massiivisen kraaterin ja niin paljon tuhoa, ettei kaikkia uhreja ja heidän ruumitaan ole vieläkään löydetty.

Heti iskun jälkeen kabulilaiset tulivat toistensa tueksi, sairaalat olivat täynnä ihmisiä luovuttamassa verta loukkaantuneille, vaikka meneillään on ramadanin paastokuukausi, jolloin monet eivät mielellään luovuta verta. Luovutin myös, vaikka kaksi ja puoli desilitraa A-positiivista vertani tuntui aika pisaralta tässä väkivallan valtameressä.





Seuraavana päivänä kabulilaiset kerääntyivät kaduille protestoimaan hallitusta ja huonoa turvallisuustilannetta vastaan. Protestit yltyivät väkivaltaisiksi. Perjantain mielenosoituksissa kuoli seitsemän ihmistä poliisin ampumiin luoteihin. Lauantaina haudattiin yksi mielenosoituksessa kuollut mies, tärkeän poliitikon poika, ja hautajaisissa kolme itsemurhapommittajaa räjäytti itsensä muutaman sekunnin sisällä. 20 kuoli, yli 100 loukkaantui. Lisää ruumiita, lisää protesteja, sekasortoa, kostoa.

Koko kaupunki on sekaisin ja pysähtynyt. Jotkut rekkapommin lähistöllä olleet lähetystöt kärsivät iskussa aineellisia vahinkoja ja ovat lähettäneet työntekijöitään pois Kabulista. Kansainväliset organisaatiot ovat rajoittaneet toimintaansa ja työntekijöiden liikkumista. Monet tiet ovat kiinni, liikenne ei kulje. Monet vaativat presidentin eroamista ja uutta hallitusta.



Huomenna Kabulissa järjestetään iso "rauhan konferenssi" joka kokoaa yhteen tärkeitä tahoja yli 20 maasta keskustelemaan, miten saada Afganistan raiteilleen. Tässä paikassa varmaa on vain se, ettei koskaan voi tietää, mitä tapahtuu. Pelkään kuitenkin pahoin, että joku on suunitellut tämän(kin) tapahtuman ympärille jonkinlaisen kenkä/liivi/rekkapommin.

On vieläkin vaikea ymmärtää, miten joidenkin mielestä Afganistan on aivan turvallinen maa ja tänne voi hyvin palauttaa afgaaneja (isoihin kaupunkeihin kuten Kabuliin varsinkin!). Jos seuraa maan tilannetta yhtään (ja katsoo vaikka nuo kaksi linkittämääni Tolo TV:n videota viime päivien itsemurhapommituksista), on aika vaikea käsittää tällaista ajattelutapaa.

Tässä tuoretta analyysiä aiheesta myös Amnesty Internationalilta.

Olen usein kysynyt, mihin tämä maa on menossa, mutta nyt olen vielä kauempana vastauksesta kuin ennen.