Thursday, 25 May 2017

Toukokuussa

Viikonloppuna tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun melkein kuolin ampumishyökkäyksessä Kabulissa. Vietin tätä vuosipäivää perheen kanssa mökillä Turun saaristossa. 20.5 on  minulle ja kavereilleni, jotka selvisivät hyökkäyksestä, eräänlainen "uusi syntymäpäivä". WhatsApp viestiryhmä täyttyi "hyvää syntymäpäivää" -toivotuksista. Selviytyminen oli eräänlainen ihme, sillä jokaista paikallaolijaa kohti ammuttiin useita luotia.

Mietin sitä päivää vieläkin usein ja muistan jokaisen hetken selvästi, kuin kaikki olisi tapahtunut viime viikolla. Mietin myös, olisinko voinut tai olisiko pitänyt tehdä jotain toisin tuona päivänä, mutta tiedän, että ei. En enää tunne vihaa, tai pelkoa. Päällimmäisenä tunteena nousee pintaan kiitollisuus, ihan kaikesta.


Sunnuntaina heräsin surullisiin uutisiin Kabulin kidnappauksesta. Monet mediat kyselivät kommenttiani asiaan, mutta en halua käsitellä tai kommentoida asiaa julkisesti, edes täällä. Tällaisissa tilanteissa on yleensä parempi uhrin kannalta, että media ei kirjoittele tai spekuloi aiheella.

Toivon vain parasta, niin kuin kaikki.

Wednesday, 17 May 2017

Torakka-zen

Muutaman viime viikon ajan kotini kylppärissä minua on aamuisin tervehtinyt iso torakka. Tai niitä on varmaan monia, mutta ne ilmenee vain yksi kerrallaan.



Ennen torakoiden näkeminen sai minussa aikaan massiivisen hepulin. Tällä kertaa oma zen-suhtautuminen torakkaan yllätti itsenikin. Menen vessaan, näen sen suihkun lattialla, mutta en tee mitään, annan sen olla. On todella vaikea tappaa torakoita, varsinkin jos ei halua jättää kamalaa ruskeaa mönjää joka puolelle. En todellakaan pystyisi laittamaan torakkaa lasiin ja ulos paperin avulla, sillä niin lähelle en halua mennä. Joskus huuhtelen sitä vedellä alas viemäriin, mutta tiedän ettei se kuole, ja ryömii kohta kuitenkin takaisin ylös.

Olen vain hyväksynyt sen. "Hyväksy asiat, joita et voi muuttaa", jne. En tiedä onko tämä alistumista vai olosuhteisiin mukautumista ja laajempaa hyväksynnän harjoittamista.

Se voi elää kylppärissä, kunhan ei tule sänkyyni. Sovussa, saman katon alla.

Monday, 15 May 2017

Ekoja kertoja

Olen viime aikoina tyrkkinyt itseäni ulos mukavuusalueelta enemmän kuin yleensä.

Kuten kerroin huhtikuun alussa, päätin juosta Kabulin kympin osana maratonjoukkuetta. En ole ikinä pitänyt hirveästi juoksemisesta ja lenkkini ovat rajoittuneet noin 3 kilsan lenkkeihin, jonka jälkeen happi loppuu. Harrastan kyllä muuta liikuntaa monta kertaa viikossa, mutta en juokse. Usein juostessa mahaan sattuu, olkapää särkee, polvea kolottaa ja koko homma on muutenkin tylsää.

Ensimmäinen juoksutreenini oli 6. huhtikuuta ja kisa oli 28. päivä. Ehdin treenata siis kolme viikkoa, ja noiden kolmen viikon aikana juoksin 14 lenkkiä, noin 66 kilometriä. Siis ympäri YK:n piikkilangoin ja betoniseinin suojattua harmaata betonialuetta ja asfalttitietä, josta pisimmillään saa aikaan noin 1.5 kilsan lenkin.



Relay-maraton juostiin Amerikan suurlähetystöllä ja Resolute Support (NATO) -operaation leirillä. Aluksi tiedotettiin, että kännyköitä ei saa tuoda mukaan turvallisuussyistä, joten huolella valitsemani musiikkilista jäi hyödyntämättä. Kännykän olisi sittenkin saanut tuoda sisään, joten kiva että jätin sen kokonaan kotiin. Lisäksi paikan päällä selvisi, että välimatka onkin 12 km, ei 10. Voi elämä. En vieläkään tiedä, miten on mahdollista, että hölkkäsin 12 kilsaa ympäri sotilasleiriä ja lähetystöä kuvitellen päässäni juoksulistani biisejä ja biittejä - Haddaway, Cheek, Aikakone, Coolio, The Journey. Timantteja.

Ensimmäinen mitali, ja hienoin  mitali. Muita ei enää tarvitakaan.
Selviydyin hengissä, ja sain elämäni ensimmäisen mitalin. Juoksun jälkeen join kotona simaa, ja se maistui paremmalta kuin mikään missään pitkään aikaan.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa joogatunnin. Koekaniineina ja oppilaina oli YK-leirin väkeä. Se oli pelottavaa, mutta hauskaa. Viikonloppuna vedin toisen joogatuntini ja tänään kolmannen.

Suomessa harrastan hotjoogaa Turussa, jossa on tämä upea chakrataulu.
Aloitin joogan harrastamisen noin 12-vuotiaana, kun siskoni sai lahjaksi legendaarisen joogakirjan, Joogan käsikirja. Se on vieläkin äitini kirjahyllyssä (kiitos, äiti!). Siitä tuli tutuksi kaikki joogan perusasanat ja hengitys. Lukiossa kävin muutamalla joogatunnilla, yliopistossa aloitin uudestaan. Jooga jäi jossain 20-30 vuosien välissä, mutta tuli takaisin Kabulissa. Täällä on joogatunteja neljä kertaa viikossa, ilmaiseksi, vapaaehtoisvoimin järjestettynä. Käyn melkein joka tunnilla.

Melkein pari vuotta sitten vietin viikon ikimuistoisella jooga-surffiretriitillä Marokossa. Silloin rakastuin joogaan vielä vähän enemmän.

Näkymät Marokon joogasalista.



Kun kaverini kysyi, voisinko vetää joogatunnin kun hän ja muut sijaiset ovat kaikki lomalla, sanoin heti että no en todellakaan. Siis EN TOD. Mietin asiaa kuitenkin päivän, ja tajusin, että oikeasti halusin. Minua vain pelotti - muiden mielipiteet, osaanko, olenko tarpeeksi hyvä.

No, olen. En ole käynyt joogaopettajan koulutusta, mutta ei ole moni muukaan Kabulin freelancejoogaopettajista, jotka järjestävät joogatunteja ilmaiseksi, omalla ajallaan. Sain paljon hyvää palautetta ja tiedän, että osaan rakentaa loogisia joogatunteja, joilla liikeet tehdään oikeassa järjestyksessä, kehoa suojellen.

Paljon uusia juttuja siis. Aika pelottavia aluksi, mutta palkitsevia. En olisi osannut ennen ajatella, että Kabul tekisi elämästäni terveellisen, päinvastoin. Mutta tässä nyt olen, herättelemässä tuntemattomien tyyppien chakroja, kireitä selkärankoja ja lihasjumeja. Huomenna menen taas lenkille, vaikka kuukausi sitten vihasin juoksemista.

Yritän nykyään sanoa myös harvemmin "en todellakaan", koska mistä sitä ikinä tietää. Kyllä on usein parempi vastaus.