Tuesday, 31 January 2017

Mitä täällä tapahtuu

On vaikea uskoa, että Trumpin muslimikielto on oikeasti totta. Tätä suru-uutista tulee nyt joka tuutista: Facebook-fiidistäni, Al Jazeeralta, nettilehdiltä. Että Iranista, Irakista, Somaliasta, Syyriasta, Libyasta, Jemenistä ja Sudanista tulevat ihmiset eivät saa enää ainakaan vähään aikaan mennä Amerikkaan. Haluaisin kysyä, miten listalta puuttuu Afganistan tai Pakistan. Afganistanissa on tällä hetkellä noin 20 aktiivista terroristiryhmää. 

Toisaalta isoin kysymys on, mitä täällä oikein tapahtuu. Tämä tuntuu kuin joltain toiselta maailmalta, jolle ei vaan oikein voi tehdä mitään ja joka jatkaa vajoamistaan. Muslimi ei ole sama asia kuin terroristi, ja terrorismia ei voi kitkeä sulkemalla rajat maailman muslimeilta. Koko touhu vain lietsoo lisää vihaa, kostoa ja terrorismia.

Kun uutiset tästä kiellosta tuli, olin juuri viettämässä mukavaa viikonloppua Dubaissa kaverini kanssa. Hän on Iranista. Viikonlopusta tulikin siis joiltain osin masentava, kun kaverini velloi tässä Irania kohtaan koetussa vihassa. Hän ei edes ikinä halua Yhdysvaltoihin, mutta on silti katkera ja vietti koko lauantain hotellihuoneessa bissen ja älypuhelimensa kanssa.

Minä lähdin rannnalle juomaan cocktaileja ja lukemaan kirjaa, koska en jaksa muutakaan.


Facebookissa monet ovat täynnä paloa - vastustamme, protestoimme, kokoonnumme, huudamme, argumentoimme, kirjoitamme vetoomuksia ja kirjeitä. Minä en jaksa, koska kaikki ympärillä tapahtuva on liian masentavaa ja isoa. Olen keskittynyt pieniin asioihin - ruokin adoptiokissaani, järkkäsin lisää lahjoituksia naisten turvakodille, tein kasvishampurilaisen, söin maapähkinävoisnickersin. 

Kävin katsomassa Dubaissa elokuvateatterissa La La Landin, joka oli iso pettymys. Tarina oli lattea, musiikki ei mitenkään mieleenpainuvaa, yleisvire masentava muutenkin. Mutta ainakin kahden tunnin ajan ajattelin jotain muuta, kuin sitä mihin suuntaan tämä maailma on menossa.


Voisiko joku kertoa, mitä joku oikeasti voi tehdä tälle kaikelle? Siis jotain simppelejä keinoja vaikuttaa? Epätoivo ottaa vallan.

Vuosien päästä kysytään, mitä sinä teit silloin kun kaikki tämä hulluus tapahtui?

En mitään, join G&T:tä rannalla.

Wednesday, 11 January 2017

Tervetuloa kotiin

Palasin takaisin Kabuliin pitkän joululoman jälkeen. Turussa oli - 20 astetta, mutta täällä on kylmä. Mittari näyttää öisin miinus 10, mutta se tuntuu kaikin puolin kylmemmältä kuin Suomessa. Lähinnä siksi, että  jäädyn ulkoilman lisäksi sisällä. Asuntoani ei ole eristetty millään tavalla, sisällä on melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Lämmittimenä toimii lämmintä ilmaa puhaltava ilmalämpöpumppu, mutta se ei paljon auta. Sitä ei myös voi pitää koko ajan päällä sillä kaikki sähkö täällä tuotetaan generaattoreilla ja se maksaa todella paljon.

Kotiinpaluun kunniaksi lämminvesivaraajani meni rikki heti ensimmäisenä päivänä, joten illan suihku koostui kattilasta ja muovikiposta. Iso kiitos hänelle, joka keksi vedenkeittimen. Tällainen kauhasuihku tuli tutuksi Intiassa asuessani, jossa sähköt olivat usein poikki ja generaattoria ei ollut. Ei huonompi tapa peseytyä, mutta ei kovin miellyttävää kun kylpyhuoneessa on jääkylmä. Tuli jo kova ikävä äidin lämmintä kylppäriä ja saunaa, mitä luksusta.


Tämä on nyt neljäs talvi, jonka koen Kabulissa. Jotenkin olen aina onnistunut ajattelemaan, että Afganistanin talvet ovat ihanaa aikaa. Jokin "aika kultaa muistot" -ilmiö varmaan. Joka ikinen talvi jäädyn asunnossani. Nukun villasukat, housut, villapaita ja kaulahuivi päällä. Silti aina kesäisin fiilistelen sitä, miten ihanaa täällä on talvella. Se ainakin on ihanaa, että aurinko paistaa aina ja että lumi peittää kaupunkia ympäröivät vuoret. Harmaat päivät ovat todella harvinaisia.

Kabulissa satoi lunta viime viikolla, tämä oli vielä jäljellä. Huomioi upea auringonpaiste klo 8.30 aamulla.

Tänään huomasin, että joogamatossani oli kaksi toukkien tekemää pesää. Ilmeisesti aika tulla takaisin.


Friday, 6 January 2017

Hyvä kiertää

Keräsin viime kuussa lahjoituksia kabulilaiselle naisten turvakodille. Järjestin kavereideni kanssa pub quiz -visailuillan, teemana naisten oikeudet ja naiset noin yleensä, naisiin kohdistuvan väkivallan kamppanjan kyljessä. Emme tietenkään kertoneet muille YKlaisille, että teema on feministinen, muutenhan sinne ei olisi tullut kukaan. Surullista, mutta totta.



Nyt talo (YK:n ravintola) oli täynnä. Monet eivät vaan olleet kovin innoissaan teeman kuulleessaan, mutta eivät tietenkään siinä vaiheessa kehdanneet lähteä. Kysymykset vaihtelivat historian tärkeistä naisista musiikkiin, tieteeseen, taiteeseen ja Afganistaniin, kaikki keskittyen jollain tapaa tasa-arvoon ja naisten oikeuksiin.

Jampat kuulolla.
En voittanut paljon tykkäämispisteitä tällä vedolla ("haluamme viettää hauskaa iltaa emmekä kuulla mitään näin vakavia juttua" oli yleinen palaute). Monet sanoivat että kysymykset olivat vaikeita. Ei kai pubivisan kuulukaan ihan helppo olla!

Keräsin yli 1400 dollaria käteislahjoituksina ja paljon vaatteita, asusteita ja kosmetiikkaa turvakodin naisille. Kun vein rahat ja tavarat turvakotiin, organisaatio oli hyvin innoissaan. Nämä naiset saavat harvoin mitään uutta tai kaunista.

Sain lahjoituksia kasaan kaksi säkillistä vain omista vaatteistani.
Afganistanissa on alle 20 naisten turvakotia, vaikka tarvetta olisi tuhansille tällaisille taloille. Yhden tutkimuksen mukaan yli 80% afgaaninaisista kokee jonkinlaista väkivaltaa elämänsä aikana. Naiset, jotka näissä kodeissa asuvat, ovat useimmiten kokeneet perheväkivaltaa, olleet ihmiskaupan uhreja tai paenneet pakkoavioliittoa.

Turvakodissa, johon vein lahjoitukset, asui kymmenen naista, monet lapsiensa kanssa. Jotkut olivat asuneet siellä jo kolme vuotta. He eivät voi mennä mihinkään, edes ulos kävelemään - usein ainoa paikka, jonne he voivat mennä, on sairaala. Pienempiä vaivoja hoitaa sairaanhoitaja, joka käy viikottain talossa. Naiset pelkäävät perheiden kostoa tai sitä, että pahoinpitelijät löytävät heidät.

Yksi naisten turvakoti Kabulissa.
Naiset, joille juttelin, kokevat olonsa turvalliseksi turvakodissa. Heitä ei hirveästi haittaa, etteivät pääse ulos. Yksi nainen näytteli minulle hienoja vaatteita, jotka hän oli itse ommellut. Lapset käyvät koulua turvakodin sisällä. Naisille on rakennettu myös kuntosali, mutta sieltä puuttuu kaikki laitteet.

Afganistanissa turvakodeista liikkuu usein kaikenlaisia pahoja juoruja. Niitä syytetään siitä, että ne kannustavat naisia karkaamaan kodeistaan. Niiden myös sanotaan olevan bordelleja. Esimerkiksi oikeusministeri vuonna 2012 ihan julkisesti sanoi, että turvakoteja käytetään prostituutioon.

Turvakodit ovatkin aina täysin salaisia. Tämänkin turvakodin piti muuttaa edellisestä paikasta 9 kuukautta sitten, koska se paljastui naapureille turvakodiksi. Joku väkivaltainen aviomies löysi vaimonsa sieltä ja alkoi pitää meteliä. Turvakodin afgaanityöntekijät eivät edes kerro perheilleen, missä tarkalleen he ovat töissä.



Turvakodit toimivat minimaalisilla budjeteilla. Aika käsittämätöntä, että biljooneja dollareja on laitettu Afganistanin auttamiseen viimeisen vuosikymmenen ajan, mutta maa ei silti pysty edes takaamaan peruspalveluja ja turvallisuutta melkein kelleen, ei ainakaan pahoinpidellyille naisille.

Naisten turvakoti käsitteenä ei istu kovin hyvin yhteiskuntaan, jossa naisen paikka on kotona, ja jossa naisten katsotaan yleensä olevan miesten omaisuutta. Vaikka muutama nainen pääsee näihin koteihin ja "pelastuu", heidän on usein hyvin vaikeaa aloittaa elämäänsä uudestaan missään päin Afganistania, koska yksinasuvia naisia ei katsota kovin hyvällä missään naapurustossa. Monet turvakodit neuvottelevat naisten perheiden kanssa, jotta he ottaisivat naisen takaisin. Tämä ei kuitenkaan usein onnistu, sillä jos nainen on karannut kotoa, sitä pidetään suurena syntinä.

Ostoskeskus Kabulissa.
Pää hajoaa, mitä enemmän kuuntelen näitä juttuja ja tapaan ihmisiä, joilla on tällaisia kohtaloja. Eräs kaverini - itse asiassa hän, joka inspiroi minua lähtemään Kabuliin vuonna 2013 - koki pari vuotta sitten ettei jaksaa enää Afganistania, suurena syynä naisten olemattomat oikeudet ja epäinhimillinen kohtelu.

Ei yksi ihminen voi mitään ihmeitä tehdä tässäkään maassa, mutta aina on jotain pientä, mikä on mahdollista ja mikä voi jotenkin vaikuttaa edes yhden ihmisen elämään. Vaikka ahdistaa, tämä pieni ajatus usein kuitenkin kantaa.