Saturday, 30 January 2016

Omaloma

Terve Nairobista! Olen täällä koulutuksessa ja osittain omalomalla.



Viimeisen vuoden aikana olen saanut matkustaa monien mahtavien tyyppien kanssa mitä ihanimmissa paikoissa: Reykjavikissa, Tokiossa, Delhissä, Omanissa, Hangossa, Marokossa, New Yorkissa ja Lapissa. Vuoden sisällä olen tehnyt myös kolme mainiota soolomatkaa Vilnaan, Balille ja nyt Nairobiin, Keniaan.



Tykkään matkustaa muiden kanssa, mutta rakastan myös omalomiani. Viihdyn muutenkin hyvin yksikseni ihan normielämässäkin. Joskus on ihanaa juoda viiniä, jutella, seurustella ja bilettää muiden kanssa, mutta rakastan hiljaisuutta, omaa aikaa, omaa kahvikuppia ja sohvaa. Olen introvertti, ja ylpeä siitä (suosittelen kaikille lukemiseksi Susan Cainin kirjaa Quiet: the Power of Introverts in a World that Can't Stop Talking).

Vietin juuri Nairobissa mahtavat kaksi viikkoa. Loma alkoi visiitillä kansallismuseoon, jossa oli kivoja näyttelyjä kenialaisesta identiteetistä, nisäkkäistä ja linnuista. Museon pihalla oleva käärmekokoelma oli kyllä melko masentava - eläviä käärmeitä ja krokotiilejä pienissä, surullisissa häkeissään.

Tässä kudu, joka tappelee muiden kudujen kanssa laittamalla sarvet ristiin mutta ei aina pääse irti toisen sarvista, jolloin molemmat kuolevat yhdessä. Aika huono taktiikka.
Pikkukroko vankilassaan.
Ehdin kokeilla paikallista intialaista ruokaa, jota oli minulle paljon hehkutettu etukäteen. Se oli kyllä aikamoinen pettymys - siis ruoka ihan OK, mutta ei vedä mitään vertoja intialaiselle ruualle, jota söin joka päivä Delhissä asuessani. Minulla on melko pakkomielteinen suhde muutamaan juttuun, yksi niistä on HYVÄ intialainen ruoka (muita: ruokaa on aina oltava riittävästi tai mielellään liikaa, aamiaista ei saa jättää väliin, dippi ei saa loppua kesken ja illallisella tulee palaa kynttilä). Intialaisen ruuan on oltava hyvää, laadukasta ja maukasta, kuten se melkein aina on Delhissä. Voin syödä sitä joka päivä, iankaikkisesti, amen.



Koin myös mahtavan elämyksen Giraffe Centterissä, jossa sain ruokkia kirahvia kädestä pitäen. Tuli oikein tippa linssiin. Kirahvit ovat niin mielettömän kauniita eläimiä, ja tämä Kirahvikeskus tekee hyvää työtä kirahvien puolesta.

Mahtava ilme.


Luontopolkukävelyn jälkeen menin Karen Blixen -museoon, joka on Minun Afrikkani (Out of Africa) kirjailijan kämppä. En ole lukenut kyseistä kirjaa tai katsonut elokuvaa, mutta nyt juoni avautuisi varmasti ihan eri lailla. Museon lähellä on todella mainio ravintola Tamambo, jossa söin lounasbuffetin. Ai elämä.

Karenin talo.


Jälkiruokabuffetti - paras buffetti.
Päivät kuluu koulutuksessa, mikä on nörttiminälle ihan mahtavaa ajanvietettä. Jotta ei näyttäisi siltä, että elämä on Keniassa vähän liian ihanaa, pitää sanoa että koulutus on jonkinasteinen pettymys. Olen ainut osallistuja, mikä on sinänsä OK, että saa kysellä tyhmiä kysymyksiä niin paljon kuin haluaa, mutta toisaalta ei ole mahdollisuuksia verkostoitumiseen ja kokemusten jakamiseen muiden kanssa. Ruoka koulutuspaikassa on aivan surkeaa, lounas oli tämä:

Nälkä jäi.

Sanon, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi huonoisiin lounaisiin. Niinpä ilmoitin koulutusfirmalle, että tilaan toisen viikon ruuat netin takeaway-palvelusta. Koulutus maksaa yli 250 dollaria päivä, joten mielestäni kunnon lounas kuuluu asiaan.

Iltaisin olen täysin fiiliksissä hotellistani. Buukkasin päivää ennhen lähtöäni huoneen, enkä ihan tajunnut mitä tuli klikattua. Hotellini on aika iso: käytössäni on asunto, jossa on kaksi makuuhuonetta, jättiläsmäinen olohuone, keittiö ja kylppäri, joka on Kabulin makkarini kokoinen.

Sehän olikin kämppä eikä hotellihuone!
Kuka tarvitsee näin paljon tilaa kylppärissä?

Nairobissa on satanut paljon, mutta se ei haittaa: rakastan sateen ääntä ja kirjan lukeminen margaritojen kera on myös mitä parhainta ajanvietettä.

Iltaisin joogaan, uin ja saunon. En osannut ajatella, että tulen Keniaan saunomaan, mutta löylyt ovat mahtavat.

Sielu lepää, joka ilta.

Safari Nairobin kansallispuistossa oli aivan mahtava. Menin sinne porttien auetessa kello 6 ja näin kauniin auringonnousun. Harvemmin haluan herätä lomalla puoli viisi, mutta tämän takia kannatti.





Lempparini.
Söpö.




Yksin matkustamisessa on puolensa. Tässä soolomatkailun plussat:

+ Voi tehdä ihan mitä haluaa ja milloin haluaa
+ Ei tarvitse lopettaa omia ärsyttäviä tapoja, kuten vaatteiden säilyttämistä lattialla tai valot päällä nukkumista
+ Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa jos viettää koko illan syöden takeawayta ja katsellen Greyn anatomiaa läppäriltä.

Miinukset:

- Usein on kivaa jakaa kokemuksia muiden kanssa: ravintoloissa on kivempaa kun ei ole yksin, baariin ei tule mentyä (voi myös olla ihan positiivinen asia)
- Muiden kanssa matkustaminen on halvempaa, kun voi jakaa hotelli & muut turismikustannukset
- Ei ole ketään levittämässä aurinkorasvaa selkään
- Pelottaa kävellä ja liikkua iltaisin enemmän

Onko teillä hyviä kokemuksia soolomatkailusta? Vai onko seurassa yleensä hauskempaa?

Tuesday, 12 January 2016

Ensilumi Äkäslompolossa ja Kabulissa

Palasin eilen Kabuliin aivan ihanan joululoman jälkeen. Olin melkein kolme viikkoa Suomessa: loistava joulu perheen kesken, illallisia ja juhlintaa kavereiden kanssa, noin 100 kilometriä murtomaahiihtoa viikon aikana maagisessa Lapissa, kaakaota takkatulen ääressä, jalkojen alla narskuvaa lunta, viiniä, pulkalla laskemista, lettuja ja lakkahilloa, söpön vauvan paijaamista ja siskontytön kanssa leikkimistä, lanttulaatikkoa, lumihangessa alasti kierimistä, saunaa, elokuvia, irtokarkkeja, joogaa. Siis kaikkea ihanaa, ja kaikkea tätä kolmen viikon ajan. Olen hyvin onnekas.

Olin Lapissa vasta toista kertaa elämässäni ja rakastan sitä niin paljon. Hiihdimme viikon Äkäslompolon latuja ja pysähdyimme ihaniin kotamajakahviloihin kaakaolle ja pullalle. Iltaisin glögiä takan edessä ja sauna. Niin parasta, pitää päästä pian uudestaan. Pääsen parin päivän päästä käymään Nairobissa Keniassa,  mutta täytyy kyllä sanoa ettei se mitenkään vedä vertoja tälle Lapin hurmokselle.


 





Palasin onnellisin mielin takaisin Kabuliin. Aina tänne tullessani mietin, että miltäköhän se paluu tällä kertaa tuntuu. Ainakin tähän mennessä aina se on tuntunut just hyvältä ja sellaiselta, että näin sen kuuluukin mennä. Vielä ei ole tullut tunnetta, että haluaisin olla palaamatta, tai että palaisin täysin masentunein mielin. Siitä tiedän, ettei ole vielä aika lähteä.

Saavuin kotiin iltapäivällä päivän kestäneen matkustelun jälkeen, johon kuului ihanat 9 tuntia odottelua Dubain lentokentän saapumishallissa. Olin kotiin tullessani hurjan väsynyt, mutta silti ensimmäinen ajatus oli, että on pakko päästä joogatunnille. Joogan jälkeen menin nukkumaan jäiseen huoneeseeni. Kabulissa voi ulkona olla 20 astetta lämpimämpää kuin mitä Suomessa juuri oli, mutta sisällä jäädyn. Nukun housut, villapaita ja villasukat päällä, iso huivi kaulalla, kahden peiton alla. 

Voitte kuvitella että jäiseen aamuun ei ole helppo herätä. Pääsin kuitenkin ylös sängystä, ja ulkona odotti Kabulin ensimmäinen kunnon lumipeite! Tai aika heikkohan se oli, suli jo täysin lounaaseen mennessä, mutta oli se hetken kaunista.

Tämä näky, kun avasin verhot. Omistan varmasti maailmankaikkeuden rumimmat verhot.




Uusi vuosi, uusia juttuja. Kaikkea kaunista alkavaan vuoteen!