Wednesday, 21 December 2016

Kandahar, Afganistanin Beverly Hills

Kävin vähän aikaa sitten Kandaharin maakunnassa. Työni parhaat ja inspiroivimmat asiat ovat ehdottomasti Afganistanin sisällä matkustelu ja maakuntavisiitit. Kabulin toimistossa tietokoneen näppäily on aika usein samanlaista kuin toimistotyöskentely monissa muissakin paikoissa. "Kentällä" (monet avustustyöntekijät vihaavat tätä ilmaisua) omakin maailma aina vähän avartuu.

Täällähän palmujen katveessa voisi kuvata oman Kandahar 90210 -ohjelman.

Yllätyin siitä, miten siisti ja kaunis Kandahar on. Siellä kadun reunoilla kasvaa palmuja! Kandahar on hyvin perinteinen paikka ja siellä on usein turvallisuustilanne aika huono. Talebanit hallitsevat monia maakunnan alueita. En siis odottanut näkeväni kaikkea tätä kauneutta muutaman päivän visiitilläni.

En tule ikinä kyllästymään tähän näkymään. Tämä on myös ensimmäinen muistoni Afganistanista: vuoret lentokoneen ikkunasta.
Kandahar City.
Kandahar on Afganistanin toiseksi suurin kaupunki Kabulin jälkeen. Vuodesta 1994 vuoteen 2001 kaupunki oli Talebanien hallinnon pääkaupunki. Kulttuurillisesti ja poliittisesti paikka on ollut pataaneille (yksi maan isoimmista etnisistä ryhmistä) tärkeä jo pari vuosisataa.

Lounas toimistossa. Paljon Kandaharin herkullista aarretta, granaattiomenaa!
Granaattiomenaa joka puolella.
Kandahar on kaunis. Maakunta on tunnettu erinomaisista viinirypäleistä ja granaattiomenista. Ja kuulemma kannabiksesta myös. Ostin ison laatikon Kandaharin parhaimpia ja laadukkaimpia granaattiomenia mukaan Kabuliin, kannabikset jätin kasvamaan muiden iloksi.

Paikallista seinätaidetta muistuttamassa kandaharilaisia poliorokotteen tärkeydestä.

Kandahar jää ikuisesti mieleeni, sillä täällä ensi kertaa näin, kun nainen synnytti lapsen. Tilanne oli täysin absurdi - olin haastattelemassa kätilöitä synnytysosastolla heidän työstään ja kun kirjoittelin muistiinpanojani vihkoon, vilkaisin vasemmalle, ja siellä nainen juuri pusersi vauvan ulos itsestään, ilman minkäänlaista huutoa tai ääntä. Tämä on kuulemma varsin normaalia - "kyllä naiset saavat huutaa, jos haluavat", minulle vakuutettiin. Se ei vaan ole kovin soveliasta. Synnytysosastollakin naisen osa on olla mahdollisimman huomaamaton, näkymätön.

En edes tiennyt että siellä oli joku juuri samaan aikaan synnyttämässä. Varmaan heillekin todella mukava tilanne, kun vieressä on joku ulkomaalainen kameran ja vihkon kanssa. Lapsi ja vauva voivat hyvin.

Kandaharissa minua viehättää upeat värit. Monilla miehillä on päällä violettia ja vaaleanpunaista. Pinkkejä talojakin löytyy.
Lisää Kandaharin värimaailmaa - violetti on monen suosikki.
Kandaharissa tapaamani lääkäri kertoi, että hoitaa usein lapsia, joita "lääkitään" oopiumilla. Oopiumia annetaan sairaille lapsille lääkkeenä, mutta myös jotta lapset rauhottuisivat ja nukkuisivat paremmin. Olen kuullut tästä tavasta ennenkin Afganistanissa. Oopiumia on helposti saatavilla, mutta monet eivät ymmärrä, että se on vaarallista ja addiktoivaa.

Tämä vauva syntyi juuri Kandaharissa. Afganistanissa on tapana sitoa vauvat tiukkaan pakettiin.
Maakuntamatkoissa mielenkiintoisinta on tällaisten tarinoiden kuuleminen, joita en kuulisi missään muualla, ja sellaisten ihmisten tapaaminen, joita en muualla tapaisi. Kuulen surullisia tarinoita (kuten näistä oopiumivauvoista) mutta usein myös iloisempia juttuja, joista saan lisää uskoa tämän maan tulevaisuudelle. Kuten kaikki mahtavat kätilönaiset, jotka pelastavat lapsien ja äitien henkiä vaikeissa olosuhteissa, ilman kunnon välineitä ja tiloja.

Matkailu avartaa ja rikastuttaa noin yleensä joka puolella, mutta matkailu Afganistanissa avartaa aina ihan eri tavalla.




Monday, 21 November 2016

Afganistan - turvallinen maa ihan kaikille

Muutama tunti sitten itsemurhapommmittaja räjäytti itsensä ja tappoi yli 30 ihmistä ja haavoitti kymmeniä shiia-moskeijassa Kabulissa. Taleban on sanoutunut irti teosta ja kukaan ei vielä ole ottanut vastuuta. Tämä on kolmas shiia-muslimeihin  kohdistuva hyökkäys tänä vuonna.

Sosiaalisessa mediassa kiertelee kuvia moskeijasta ja uhreista. Siellä on valokuvia kymmenistä toistensa päällä makaavista ruumiista, lapsista, naisista, miehistä. Irronneita käsiä ja jalkoja, verta. Kasvoja. Ihmisiä, jotka vielä pari tuntia sitten elivät, ja olivat kerääntyneet rauhassa juhlistamaan uskonnollista päivää.

En hyväksy tunnistettavien uhrien valokuvien jakamista somessa. Silti klikkasin ihan jokaisen kuvan, joka oli jaettu. Tässä yksi niistä kuvista - lapsen jalka. Usein asiat konkretisoituvat vasta sitten, kun ne ovat konkreettisia. Jalka. Lapsi. Elämä, joka on nyt ohi.

Kymmenet ihmiset kuolivat taas tänään, ja minkä vuoksi?



Afghanistanin sodan uhriluvut kasvavat koko ajan. Viime vuonna yli 11,000 ihmistä kuoli tai haavoittui, enemmän kuin koskaan sen jälkeen, kun YK alkoi laskemaan uhrilukuja 2000-luvun alussa. Yksi neljästä uhrista on lapsi.

Kun selaan kännykkääni, näen monia ilmoitusviestejä erilaisista pommeista viime viikkojen aikana Kabulissa: 5.11, klo 9:34 - Badam Aghe, magneettinen pommi räjähti. 7.11, klo 17:00 - Ministry of Higher Education, magneettinen pommi. 16.11, klo 8:09 - Puli Mahmoud Khan, itsemurhapommittaja.

Silti EU-maat tuumaavaat, että tämähän on ihan turvallinen maa (varsinkin nämä kaupungit!), jonne on ihan OK palauttaa kymmeniätuhansia afgaaneja, joille ei myönnetä turvapaikkaa.

Tänne vaan kaikki rakentamaan uutta elämää, hyvin se varmasti menee.

Saturday, 19 November 2016

Miljoona afgaania liikkeellä

Afganistanissa on meneillään humanitäärinen kriisi, joka vain pahenee kun talvi lähenee. Sadattuhannet afgaanit lähtivät Pakistaniin Afganistanin sotaa ja kovia oloja pakoon viimeisten vuosikymmenien aikana ja nyt he palaavat "kotimaahansa" isoin joukoin, nopeammin kuin koskaan ennen. Yli 600,000 afgaania on tullut takaisin Pakistanista tämän vuoden aikana. Viime kuussa yli 170,000 ylitti Pakistanin rajan.

Rekka ylitti juuri Pakistanin rajan ja saapui Afganistaniin. Mukana on pakolaisperheen koko omaisuus - huonekalut, vaatteet, lehmä.
Afgaanipakolaiset joutuvat palaamaan takaisin, koska Pakistan päätti kesäkuussa, ettei suostu enää pitämään heitä maaassa. Poliisi ja viranomaiset ovat alkaneet hätistelemään ja uhkailemaan afgaaneita, joilla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin kotimaahansa.

Torkhamin rajanylityspaikka.
Kävin viime viikolla Torkhamin rajalla, joka sijaitsee itäisessä Nangarharin maakunnassa. Suurin osa Pakistanista tulevista afgaaneista ylittää Torkhamin rajan - noin 5000 ihmistä joka päivä. Suurin osa afgaaneista, joiden kanssa puhuin, kertoivat että he lähtivät poliisin uhkailun ja väkivallan vuoksi.

Heillä ei ole mitään tässä maassa - ei työpaikkaa, rahaa, maata, asuntoa. Monet ovat asuneet kymmeniä vuosia Pakistanissa, eivätkä koe tätä maata omakseen. Lapset eivät ole ikinä käyneet Afganistanissa.

Tämä poika sai rokotteet väliaikaisessa terveyskeskuksessa rajalla.
Monet pakolaiset eivät pääse kouluun, koska heillä ei ole tarvittavia papereita. Terveyskeskuskset eivät pysty tarjoamaan kunnollista terveydenhuoltoa kaikille, koska ihmisiä on liikaa ja resursseja liian vähän. Monella ei ole puhdasta juomavettä tai saniteettitiloja. Lapset näkevät nälkää. Täällä ei ole työpaikkoja - Afganistanin virallinen työttömyysprosentti on 40.





Puhuin eräälle Jamilille, joka oli matikan opettaja Pakistanissa ja asui siellä 40 vuotta - nyt hän yrittää saada edes jotain työtä maanviljelijänä. "Ehkä alan kasvattaa sokeriruokoa", hän sanoi. Jamilin isoin toive on, että hänen kaksi lastaan voisivat mennä kouluun.

Nämä tytöt saapuivat juuri Afganistaniin ensimmäistä kertaa.
Wali Mohammad mursi kätensä, kun pakkasi perheensä omaisuutta rekkaan, samalla kun poliisi hätisteli ja ahdisteli. Hänelläkään ei ole suurempia suunnitelmia tulevaisuudelle. "Kunhan löytyisi töitä, jotta voin elättää perheeni". Hänellä on seitsemän tytärtä ja viisi poikaa.

Nangarharin maakunnan pääkaupunki Jalalabad helikopterin ikkunasta katsottuna.
Afganistanissa on jo yli miljoona sisäisesti siirtymäään joutunutta (internally displaced persons). Tänä vuonna yli puoli miljoonaa on paennut väkivaltaa ja sotaa maan sisällä. Lokakuussa Brysselin konferenssissa EU ja Afganistan sopivat, että kymmeniätuhansia afgaaneja palautetaan maahan, koska täällähän on ihan turvallista.



Talvi lähenee ja yli miljoonalla ihmisellä ei ole mitään paikkaa, jossa asua. Pakolaiset palaavaat maahan, jota he eivät tunne. Tulevaisuus on epävarma, eikä oikeastaan ole mitään parempaa, mitä odottaa. Maan olot eivät ole menossa parempaan suuntaan, vaan konflikti ja sodan uhriluvut kasvavat koko ajan.



Hallitus ja avustusjärjestöt yrittävät auttaa parhaansa mukaan, mutta ihmisiä on liikaa ja pakolaiset palaavat liian nopeaan tahtiin. Tällaisessa tilanteessa Brysselin EU-diili on ihan järjetön. Sopimuksen nimi on Joint Way Forward, yhteinen tie eteenpäin. Afgaanit takaisin maahansa, joka on täysin epästabiili ja natisee liitoksistaan. Ei tässä vaikuta olevan mitään yhteistä, eikä ainakaan tietä eteenpäin kohti jonkinlaista valoisaa tulevaisuutta.



Saturday, 12 November 2016

Vaalitunnelma Afganistanissa

Tämä viikko on ollut raskas aika monelle. Petyin amerikkalaisiin, vaalitulokseen, demokratiaan, ihmisiin, toivoon paremmasta, ääriaatteiden, naisvihan ja ulkomaalaisvihan voittoon.

Keskiviikkoaamuna tapasin amerikkalaisen ystäväni Kabulin luksushotellissa aamiaisella. Hän antoi minulle lahjaksi nämä upeat Clinton ja Trump -pelikortit. Kun kauhoin naamaani köyhiä ritareita, juustoa ja tuoremehua, en todellakaan olisi vielä silloin uskonut, että Trump voi oikeasti voittaa. Karu todellisuus iski vasta pari tuntia myöhemmin kun palasin töihin.



Ei-niin-hyvää huomenta keskiviikkona.

Afgaanikollegani ottivat uutiset vastaan melko rauhallisesti. Pienen kyselygallupin (paitsi että ne eivät näköjään ole kovin luotettavia) mukaan afgaanit eivät vihaa Trumpia niin isolla volyymillä kuin suurin osa ulkomaalaisista, jotka tunnen. Hän tulee kuulemma olemaan hyvä taloudelle, koska "hän ei ole kovin poliittinen ihminen eikä keskity niin paljon politiikkaan." Tämähän on tosi hyvä piirre presidentillä.

Kun muistutin, että Trump ei pidä muslimeista eikä haluaisi heitä enää edes Yhdysvaltoihin, ei vastustus silti kasvanut. "En usko että hän oikeasti vakavasti tarkoitti niitä puheita muslimeista".

Yhden sukulainen kyllä pelkää, mitä hänen USA:n viisumihakemukselle nyt tapahtuu.

Yleisesti täällä myös ajatellaan, että Trump on hyvä, koska hän on Pakistania vastaan, ja se tulee auttamaan Afganistania. Trump ei tosin ole sanonut paljon mitään Pakistanista, Afganistanista tai yhtään mistään muustakaan ulkopolitiikkaan liittyvästä asiasta, paitsi että ISIS tullaan jotenkin maagisesti murtamaan, vaikka ei vaivautunut edes selittämään, miten.

Toisaalta jotkut ovat huolissaan, että Trump poistaa kaikki amerikkalaiset joukot täältä, jolloin tilanne menisi suoraan helvettiin kantokorissa (going to hell in a handbasket, yksi lempi-ilmaisujani, joka ei ehkä ihan käänny suomeksi.)

Monet kuitenkin kuulemma tykkäsivät Hillarysta enemmän, koska hän ei ehkä aiheuttaisi niin paljon taas uusia sotia ympäri maailmaa, kuten republikaaneilla on tapana. Mutta nyt kun Trump valittiin, siitä yritetään kovasti löytää parhaita puolia.

Keskiviikon uutiset eivät siis ottaneet niin koville paikallisille afgaaneille. Ihan reilua, onhan täällä ihmisillä vähän isompiakin ongelmia kuin se, kuka johtaa Amerikkaa tuhoon seuraavat neljä vuotta.

Friday, 14 October 2016

Päivä Pisassa

Olen viettänyt mitä kauneimman päivän Pisassa. Olen matkalla Toscanan maaseudulla pidettävään retriittiin, jossa joogataan, tehdään kuntopiirejä, patikointia ja viininmaistelumatkoja. Siis ihan minulle tehty matkapaketti, jonka joku sielunsisar on punonut yhteen.


Pisassa on tänään satanut kaatamalla ja ukkostanut kunnolla. Silti täällä on kaunista - itse asiassa rakastan sadetta ja sen fiilistä enemmän kuin mitään muita säätiloja. Kabulissa ei sada melkein koskaan.





Ehdin neljän tunnin aikana käydä kolmessa eri kahvilassa. Tein kuten kuulemma paikallisten kuuluu, eli join macchiatoni seisaaltaan tiskillä. Se ei kuitenkaan vaan ole yhtä kivaa kuin pöytään istuminen ja fiilistely, mutta ihan tehokasta.



Pisan torni on yksi niitä maailman nähtävyyksiä, jonka olen aina halunnut nähdä. Nyt kun näin sen, fiilis oli aika neutraali. Ihan kiva torni, se on vinossa. Ei saanut aikaan wow-efektiä, jonka kuvittelin. 

Tässä muut top 3 maailman turistinähtävyydet, jotka eivät vaan iskenyt kuten toivoin:

1) Mona Lisa Louvressa kun olin 16. Se on niin pieni, lasin ja kymmenien turistien kameroiden takana. Eikä edes oikeastaan kovin kaunis taideteos. Mistä kaikki häly?

2) Angkor Wat Kambodzassa. Ensimmäinen kivirakennelma oli hieno, mutta 40-asteen helteessä muutaman tunnin kuluttua näitä temppeleitä kierrellen, ne näyttivät vain kivikasoilta. Halusin vain kevätkääryleen ja margaritan.

3) Stonehenge - kiviä kasassa, pikatien varrella. Maaginen tunnelma.

Onko teillä kokemuksia paikoista, joiden pitäisi olla mahtavia, mutta ne eivät sittenkään tunnu oikein miltään? 

Tai ehkä olen liikaa nähnyt, sisäisesti kuollut mulkvisti, joka ei osaa enää arvostaa kaikkea upeutta, jonka näkee.


Tätä arvostin: sateen ja ukkosen ääni Pisan tornia vastapäätä olevan hotellin parvekkeen raosta, lasi chiantia ja sipsejä. 



Monday, 3 October 2016

Matka pohjoiseen

Heräsin tänä aamuna kello 4.30, innoissani tulevasta päivästä. Suunnitelmissa oli kahden päivän matka pohjoiseen Kunduzin maakuntaan. Matkat eri maakuntiin ovat työni parhaita puolia, eikä ennen kuutta lentokentälle raahautuminen tuntunut edes ärsyttävältä.



Lentokentälle mennessäni saan viestin, jonka mukaan Talebanit ovat yön aikana hyökänneet Kunduzin kaupunkiin. He hyökkäsivät neljästä suunnasta ja saapuivat kaupungin keskustaan. Talebanit ja hallituksen joukot käyttävät siviilien taloja hyökätäkseen toisiaan vastaan. Monet ihmiset ovat lähteneet kaupungista, loput pysyttelee kotonaan ja kaupat ovat kiinni.

Noin kaksi tuntia odottelimme lentokentällä, josko lento olisi vielä menossa, mutta se myöhemmin peruuttiin. Hyökkäys vain vahvistuu.

Melkein matkalla.
Talebanit valtasivat Kunduzin kaupungin viime vuoden syyskuussa, isoin Talebanien voitto sen jälkeen kun heidät syrjäytettiin 2001. Nyt seurataan, mitä tapahtuu seuraavien tuntien tai päivien aikana.

Tänään tuli kuluneeksi myös vuosi siitä, kun Yhdysvaltojen joukot pommittivat MSF:n (Lääkärit ilman rajoja) traumasairaalaa Kunduzissa. Iskuissa kuoli 42 potilasta ja työntekijää ja sairaala tuhoutui täysin. Tarkoituksenani oli juuri tänään mennä käymään tässä tuhotussa sairaalassa sekä toisessa sairaalassa, jossa YK tukee traumapalveluja.

Vuosi sitten MSF:n sairaala tuhottiin, siviilejä kuoli ja haavoittui ympäri kaupunkia, mistään ei saanut kunnon terveydenhuoltoa, tuhannet ihmiset pakenivat kotoaan. Toivottavasti syksy 2015 ei toistu nyt.

Monday, 26 September 2016

Vesiterapiaa

Naispuolinen kollegani tuli toimistooni yksi päivä todella innoissaan. Hän kertoi minulle, että oppi viikonloppuna uimaan. Hänen veljen talossa on uima-allas, jossa koko perhe oli polskutellut  viikonlopun. Hän ei ollut eläessään ollut järvessä, meressä tai uima-altaassa. Kabulissa on uimahalleja, mutta ne ovat tarkoitettu vain miehille. On siis todella harvinaista, että nainen osaa uida.

Siksi olin tästä uutisesta enemmän kuin innoissani - Mariam ui sammakkoa, niin moni muukin asia on vielä mahdollista.



Kollegani näytti minulle videoita, joissa näkyy kun hän, hänen tyttärensä ja siskonsa opettelevat uimaan. He polskivat uima-altaassa t-paidat ja farkut päällä, perheen miesten seurassa. Voi elämä. Googlasin hänelle kuvan burkinista, mutta hän ei ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta, eikä niitä kuulemma myydä Kabulissa.

Ajattelin tilata hänelle netistä seuraavan lomani aikana burkinin. Jos joku tietää, mistä Suomessa voi ostaa burkineja, kertokaahan.

Tässä ei nimittäin ole kyse mistään pienestä jutusta - afgaaninaiset eivät yleensä saa harrastaa mitään urheilua. Sitä ei pidetä sopivana vaan kaikki urheilu kuuluu miehille, kuten melkein kaikki muukin tässä maassa. Uimisen lisäksi tämä nainen käy lounastauoilla kuntosalilla ja joogaa kotonaan monta kertaa viikossa. Respect.

Tuesday, 13 September 2016

Korruptio siellä, korruptio täällä

Yksi asia, joka saa vereni kiehumaan tässä maassa melko usein, on korruptio. Se on yleistä, se on joka puolella ja se vieläkin raivostuttaa ihan säännöllisin väliajoin.

Tänään paikallinen kollegani ilmoitti aamulla lähtevänsä Pakistanin suurlähetystöön. Kun hän tuli takaisin noin tunnin päästä, hän selitti kuinka lähetystön ulkona oli yli kilometrin mittainen jono. No, päästäkseen jonon ohi hän meni vartioivan poliisimiehen luokse, ja kysyi miten tämä voisi auttaa häntä tässä jonoasiassa. Kollegani tarjosi hänelle rahaa, jotta hänen ei tarvisi jonottaa. Poliisi pyysi 1500 afgaania (22 dollaria), mutta lopulta 500 afgaania kelpasi. Kollegani pääsi kilometrin mittaisen jonon ohi, sai passiasiansa hoidettua ja tuli takaisin toimistoon ennätysajassa.

Kollega kertoi tätä juttua minulle ihan innoissaan - onneksi ei tarvinnut  jonottaa!


En ollut kovin innoissaan kuulemastani. Sanoin kollegalleni, että se on väärin ja virkamiehille ei saa tarjota rahaa palveluksia vastaan. Laki on sama kaikille. Jos saavuit niin myöhään, sinun pitää jonottaa kuten muutkin. VARSINKIN koska olet YK:n työntekijä. YK:n työntekijät ovat kansainvälisiä virkamiehiä ja heitä sitoo tietyt normit ja säännöt ihan siviilielämässäkin. Puhumattakaan siitä, että tyyppi meni hoitamaan tätä passi- ja lahjomisasiaa työajallaan.

Kollegani kyllä tietää, ettei se ihan reilua ole, mutta ei myöskään olisi halunnut jonottaa jonossa tunteja muiden tavoin. Hän sanoi, että jonottavat ihmiset huutelivat hänelle, kun hän etuili poliisin saattelemana, mutta hän yritti vain painaa katseensa maahan ja jatkaa matkaa. Aika todellakin on rahaa.


Pari kuukautta sitten menin lentokentälle yhden ulkomaalaisen kollegani kanssa. Hän oli jo valmiiksi ihan hermona siitä, että on myöhässä, koska muka viivyttelin. Vakuuttelin hänelle, että tässä on ihan tarpeeksi aikaa, ei tarvetta paniikkiin. Kun saavuimme lentokentällä olevaan jonoon, hän ojensi rahannipun jollekin lentokenttävirkailijalle, jotta saisi ohitella. Jäin kiltisti jonoon ja näin miehen myöhemmin odotusaulassa, kone ei ollut vielä edes lähdössä. Tämä on tuplasti ärsyttävää, koska kyseessä on YK:n työntekijä ja ulkomaalainen, jonka luulisi ymmärtävän, että vaikka korruptio ja lahjonta on mahdollista ja yleistä tässä maassa, ei sitä silti tarvitse harjoittaa.



Näen korruptiota töissä paljon. Usein ministeriöiden työntekijät yrittävät nyhtää ylimääräistä rahaa ulkomaalaisilta tahoilta. Esimerkiksi kun järjestämme tapahtumia tai koulutuksia, budjetit, joita he pyytävät, ovat täysin kohotettuja. 2000 dollaria päiväkotilasten lauluun, 10,000 dollaria muutaman lappusen printtaamiseen, 5000 dollaria kekseihin. Mutta ärsyttävin asia on, että monet rahottajat rahoittavat tällaista "budjettia" ilman että oikeasti tarkastavat sen ja miettivät paljon asiat oikeasti maksavat. Suuri osa rahoista menee aina jonkun taskuun.

Ongelmia tuottaa myös se, jos ei suostu ministeriöiden vaatimuksiin muutaman tonnin ulkomaan shoppailukoulutusmatkasta - olet hankala tapaus, joka ei halua tukea heidän tärkeää työtä tai vahvistaa heidän kapasiteettiaan. Ihan sama jos saman kurssin voisi käydä Afganistanissa. Olet myös tosi hankala jos et kustanna virkamiehen lisäksi hänen muutamaa kaveriaan Dubaihin. Eräs ministeri kutsui kaverini viime viikolla tärkeään tapaamiseen ihan vain kysyäkseen kuinka paljon tulevalta ulkomaan visiitiltä maksetaan päivärahaa ja josko hän saisi tuoda aviomiehensä ja yhden "avustajan" kantamaan laukkujaan Bangkokiin.


Nepotismi rekrytoinnissa on usein enemmän sääntö kuin poikkeus. Useissa toimistoissa yllättävän monet ovat jotain sukua toisilleen. Työpaikkoja jaellaan suhteiden avulla, ei usein meriitin. Kohtaan ministeriöissä niin monia työntekijöitä, joilla ei ole mitään koulutusta, kokemusta tai tietoa aiheista, joihin heidän osasto keskittyy. He hädintuskin osaavat kirjoittaa sähköpostia.

Sain juuri tietää, että siivoojani putsaa vessani käsisaippualla, lattiani pyykinpesuaineella ja pöytäni tiskiaineella, koska hän ei ole ikinä ennen siivonnut työkseen eikä tiennyt, mitä tekee. Hän oli jonkun toisen siivoojan poika, joten sai työn - työn josta saa nelinkertaisen palkan verrattuna siivojan normaaliin palkkaan Kabulissa. Monet muutkin olisivat varmaan halunneet hakea.



Kun toimistoon ostetaan esimerkiksi televisioita tai sohvia, hinta näyttäisi olevan "markkinoilla" vaikka 5000 dollaria, vaikka kun menee itse tarkistamaan sen, hinta on 2000. Myyjät kirjoittavat vääriä kuitteja, ihan mitä pyydetään, ja loput pidetään itse. Eräs ministeriö sai briteiltä kymmeniä tietokoneita ja tulostimia - mitään näistä ei näkynyt ministeriössä muutaman vuoden jälkeen. Monia sairaaloita ja kouluja on rakennettu, joita sitten ei ollutkaan kun joku oikeasti vaivautui menemään paikalle katsomaan niitä. Monet hakevat hyötyä itselleen ja se on yllättävän helppoa.

Erään ministeriön vessa, johon joku donori on varmaan kustantanut juoksevan veden, saippuaa, siivoojan, ilmanraikastimen, käsipaperia, vessapaperia ja vessanpytyn kannen, vaikkei niitä näy.

Afghanistan on maailman kolmanneksi korruptoitunein maa. En väitä, että afgaanit ovat jotenkin luonnostaan korruptoituneita. Länsimaat loivat tämän ongelman - 2001 vuoden jälkeen tähän maahan on satanut niin paljon dollareita, eikä suurimman osan käyttöä valvota mitenkään. Yli sata biljoonaa dollaria on käytetty kehitysprojekteihin, mutta silti mikään ei ole ihan hirveästi kehittynyt. Oopiumikauppa kukoistaa enemmän kuin ikinä, tiet ovat huonossa kunnossa, monilla ei ole puhdasta vettä, poliisi ja armeija ovat heikkoja, monet joutuvat kävelemään tunteja lähimpään terveyskeskukseen, koulutus on ala-arvoista, naisilla ei ole oikeuksia.


Mutta rahaa silti sataa sisään, ei enää niin paljon kuin ennen, mutta silti. Jotkut rikastuvat, suurin osa ei. Länsimaat ovat luoneet ongelman, jota nyt yrittävät korjata erilaisin työryhmin ja kapasiteetinvahvistamisohjelmin. Jotkut rikastuvat tosi paljon, mutta suurin osa köyhtyy.

Miten käy maalle, jonka ministeriöillä ei ole omaa budjettia ostaa edes vessapaperia?

Saturday, 27 August 2016

Rutiineja

Kirjoitan tätä Istanbulin lentokentällä matkalla takaisin Kabuliin yli kolmen viikon Suomen loman jälkeen. Onnekseni huomaan, että menen mielelläni taas takaisin. En tiedä kuinka mones kymmenes kerta tämä on kun lennän takaisin Hamid Karzai International Airportille, mutta joka kerta onneksi fiilikset ovat olleet jotakuinkin samat. 
Matkalla Kabulin lentokentältä kotiin.
Kiva päästä takaisin töihin tekemään juttuja, joita rakastan. Kabulissa on kavereita, ihanat rutiinini kuten Greyn anatomian katseleminen ja teen litkiminen sohvallani, paha musta Nescafe Gold -kahvi työpöytäni ääressä joka aamu, kookoskeksit, espanjantunnit, aamusmoothiet, torstaibileet, ministeriötapaamiset, ystävien kanssa kahvittelu 10 minuutin suunnitteluajalla, jokapäiväinen urheilu - joogaa, Insanitya, kuntopiiriä, juoksua, uintia, tennistä, jotain.

Hangossa oli ihanaa, yksi lempparikaupungeistani ikinä.


Kabul on Kabul - kaupunkini, jossa meri ei kimmellä ja hanavettä ei voi juoda. Se on ollut kotini yli kolmen vuoden ajan ja sinne on kiva palata, vaikkei se olekaan tietysti yhtä siisti ja helppo ja mukava kuin Turun kotini. Turussa on sentään rakas äitini, jokiranta, kirjasto, Anniskelukahvila Tiirikkala, Tintån pizzat, Ruissalo, Cafe Art, Portsan puutalot.

Varför Paris, vi har ju Åbo.
Lennän muuten Turkish Airwaysilla melkein joka kerta, kun lennän jonnekin. Istanbulin lentokenttä ei lämmitä kovin sydäntäni, mutta rutiinini täälläkin on aina sama - pystytän leirini italialaiseen Carluccios-ravintolaan, juon muutaman lasin viiniä, syön ehkä pastaa tai pizzaa, teen työjuttuja. Viiden tunnin layover kuluu siinä.

Turkish Airlinesilla muuten ärsyttää se, että ihan JOKAIKINEN kerta kasvisateriani on tämä SAMA munakoisotomaattiriisi. Siis aina. Lennän siis noin neljä kertaa joka toinen kuukausi. Enkä edes pidä munakoisosta tai edes hirveästi riisistä. Tiedän, aika iso #firstworldproblem, mutta olipahan pakko avautua. Eikö Turkish Airlines osaa kokata mitään muuta kasvisateriaa kuin munakoisoa?! Miksi, oi miksi?

Ateriani 1:

Munakoisoa.
Ateriani 2, sama päivä, jatkolento:

Lisää munakoisoa!?
Munakoisoärsytys on hyvin tyypillinen firstworldproblem, joka ärsyttää vielä enemmän, kun ottaa asioihin vähän etäisyyttä ja miettii, mikä oikeasti on raivostuttavaa ja ärsyttävää tässä maailmassa.


Kabul on taas kokenut kovia tällä viikolla. Kabulin amerikkalaiseen yliopistoon hyökättiin keskiviikkona ja ainakin 16 ihmistä kuoli - opiskelijoita, opettajia, vartijoita. Mikään terroristijärjestö ei ole vielä ilmoittaunut tekijäksi. Ei tätäkään iskua voi selittää millään järjellä. Kaikki kuolleet ovat afgaaneja, jotka halusivat opiskella rauhassa, tulla joksikin, tehdä töitä tulevaisuudessa, elää perheidensä kanssa. 


Iskussa kuollut professori on hyvän ystäväni kaveri. Professorilla oli monia mahdollisuuksia muuttaa pois Afganistanista ja opiskella ja opettaa maailman huippuyliopistoissa, mutta hän halusi jäädä Afganistaniin ja rakentaa maalle parempaa tulevaisuutta. Hyökkääjät ampuivat häntä päähän ja rintaan kun hän suojeli oppilaitaan luokkahuoneessa. Hän jää monien mieliin ja sydämiin sankarina. Sellainenhan hän oli. Mutta silti: hän on poissa, koska hän päätti jäädä. Afganistan on kaukana turvallisesta maasta, jona monet länsimaat jo sitä pitävät.


Palaan aamulla Kabuliin ehkä pienessä krapulassa ja suuressa väsymyksessä ja alan tehdä asioita, kuten aina teen asioita. Juon mustan Nescafen, vaihdan kuulumisia kollegoideni kanssa, näpyttelen koneella, ahdistun sadoista vastaamattomista sähköposteista, tapaan vanhan ystäväni hotellissa, suunnittelen tulevaa, kokkaan linssikeiton, tuuletan taloni. Elämää ja sellaista.

Tuesday, 9 August 2016

Bamyan, pakahdun

Kävin pari viikkoa sitten nauttimassa Bamyanin maakunnan maagisista maisemista. En ole kokenut missään muualla Afganistanissa, tai ehkä koko maailmassa, tällaista kauneutta. Olen halunnut jo kolme vuotta nähdä syvänsinisen Band-e-Amirin järven, ja nyt vihdoin näin sen. Tunnetilaa kuvaa hyvin sana "pakahtua", sanakirjan mukaan "täyttyä lähes revetäkseen." Pakahtumista tapahtui joka puolella.



Band-e-Amirin järvellä voi vuokrata joutsenpolkuveneitä ja nauttia auringosta järvellä seilaten. Melkein kuin Prahassa olisi! Paitsi että vielä kauniimpaa.

Kävin Bamyanissa ensimmäistä kertaa vuonna 2014 talvella, mutta en päässyt järvelle koska tiet olivat täysin lumen peitossa. Pääsin kuitenkin hiihtämään, mikä oli mahtavaa. Ensimmäinen laskettelukertani koko elämäni aikana oli Afganistanissa. Bamyanissa järjestetään joka vuosi myös hiihtokisat.







Teetauolla tankattiin afgaanien rakastamaa vihreää teetä.



Band-e-Amirin järvi on suosittu afgaaniperheiden keskuudessa. Bamyanissa käy paljon afgaanituristeja, ja joskus ulkomaalaisiakin turisteja, sillä maakunnan katsotaan olevan yksi Afganistanin turvallisimmista. Viime viikolla ryhmä ulkomaalaisia turisteja joutui Talebanien hyökkäyksen kohteeksi Heratin maakunnassa, mutta he olivat ehtineet jo käydä Bamyanissa.




Bamyan on kuuluisa 500-luvulla veistetyistä Buddha-patsaistaan, jotka Talebanit räjäyttivät ja tuhosivat vuonna 2001. Minkäänlaisia jumalankuvia ei sallittu. Nyt jäljellä on Buddhien kokoiset aukot kalliossa.





Lensin Bamyaniin pienellä propellikoneella, joka tuntui lentävän vain muutaman kymmenen metriä vuorien yläpuolella. En hirveästi pidä lentämisestä, mutta näkymät olivat kyllä upeat. Ja kaikki Bamyanin kauneus - niin mieletöntä. Kabul on ihan OK kaupunki, mutta muun maan näkeminen virkistää ja antaa lisää syitä Afganistanissa olemiseen.

Niin kaunis maa, mutta harmi että niin harva saa siitä nauttia.