Saturday, 31 January 2015

Yhden unelman täyttymys

Kun tulin kotiin yhtenä iltana tällä viikolla, minua odotti tällainen näky:


Minulle oli tuotu uusi jääkaappi, pyytämättä ja yllättäen kuten Jäätteenmäen faksit.

Mikä riemu!

Olen jo pitkään haaveillut jättiläismäisestä jääkaapista, johon  mahtuu ihan kaikki mitä sinne haluan laittaa. Yliopistoaikojen jääkaappitilanuukailu on jättänyt näemmä minuun jälkensä. Vuosina 2006-2011 jaoin pienen jääkaapin aina noin 5-7 ihmisen kesken. Vähän yli puoli hyllyä per henkilö. Vuosina 2012-2013 tuli upgreidaus, jolloin sain itselleni jopa kokonaisen jääkaapin hyllyn. Vuosi 2014 toi tullessaan minun ensimmäisen ikioman jääkaapin (kuvassa vasemmalla), jota ei tarvitse jakaa. Olin jo tästä hyvin onnellinen.

Mutta 2015 toi minulle jättijääkaapin. Enää ei tarvitse sulloa kaikkea ruokaa tallelokeron kokoiseen tilaan, ripotella vihanneksia vapaisiin koloihin, sitten unohtaa ne sinne ja saada valitusta kämppiksiltä homehtuneista tomaateista heidän hyllyllään. Ja pakastelokeroon voi oikeasti pakastaa ruokaa ja ostaa jäätelöä! Hallelujah tätä vapautta!

Olen vaalinut kuvassa olevaa Old Amsterdam -juustoa viime kesäkuusta asti, kun toin sen Hollannin lentokentältä. 
Vihannekset vierekkäin, ei päällekkäin! Näen heti, mitä kaikkea kaapissa on ja ei ole.
Vihannekset eivät ole mytyssä toistensa päällä, kaikelle on tilaa. Kaiken lisäksi jääkaappi vie vähemmän sähköä kuin edellinen ja sillä näyttää olevan kaikenlaisia taikavoimia, joita en edes tiennyt jääkaappien omaavan:


Sininen valo pitää vihannekset tuoreina ja jopa lisää niiden vitamiiniarvoja? Ionisoija puhdistaa ilmaa ja estää bakteerien esiinmarssin. Samalla hajufiltteri tekee taikojaan ja blokkaa ei-halutut tuoksut (homeinen jukurtti ei haise, vain sitruunat). Ovisinetti tarjoaa vielä lisää hygieniaa. Taikakaappi. En aio kysellä enempää.

Uusi jääkaappini ja minä tulemme elämään Kabulissa melko onnellisina seuraavat vuodet. Jäähyväisten aika tulee joskus, mutta siihen asti minulla on sinistä valoa ja vitamiineja tuottava massiivinen valkoinen rakkaus keittiössäni. Neljä hyllyä - minulle! Kohti uusia unelmia.

Tuesday, 27 January 2015

Kristallia kainaloon ja kaksi muuta ihanaa asiaa juuri nyt

Kabulissa on jäätävää - semmoista että jalat jäätyvät kymmenen minuutin matkalla toimistoon ja hengitys höyryää kotonani kun katselen tietokoneelta The Killingiä.

Kolme asiaa, joista juuri nyt ammennan iloa:

1) Tämä kristallideodorantti. Miksei kukaan ole kertonut minulle tästä aiemmin?! Tämä deodorantti koostuu luonnonmineraaleista, ei tuoksu milleen ja näyttää oikeastaan vain kiveltä. Olin epäluuloinen aluksi, mutta nyt rakastan tätä - se pitää niin hyvin, ettei mikään marketin tuote kykene samaan suoritukseen. Voin hikoilla päivän villapaitakerroksissani, mennä töiden jälkeen Insanityyn hikoilemaan, ja olo on freesi! Jotenkin maagista. Kristallia vain kastellaan vähän vedellä ja vedellään kainaloihin. Ei lähmäistä tunnetta, ei tahroja vaatteisiin, ei kymmeniä erilaisia kemikaaleja, joita kuulemma normaaleissa dödöissä on. Tässä dödössä vaikuttaa potassium alum - kiitos luonnolle tästä.

Ostin oman kristallikiveni ekokaupasta Kreikassa.

2) Uusi naamavoide (ja kissa ikkunalaudalla). Olen käyttänyt viimeiset kymmenen vuotta samaa Neutrogenan kasvovoidetta, johon tutustuin Yhdysvalloissa asuessani. Pari kuukautta sitten Dubain tax freessä päätin laittaa elämän risaiseksi ja ostin Chanelin Hydra Beauty Gel Creme -voiteen. Tuntuu vähän typerältä maksaa rasvapurkista 60 euroa kun ennen maksoin 6, mutta niin siinä vain kävi ja tässä ollaan, no going back. Naama on sileä ja kuulaampi kuin ennen, ja purkista tuleva tuoksu on jotain mieletöntä. Ja saan lätkiä sitä naamaani Kabulissa kaksi kertaa päivässä - arjen luksusta.


3) Islantilaiset villapaidat. Vietin joululomani siskoni luona Islannissa, joka on muuten yksi maailman upeimmista maista. Siellä on mielenkiintoista väkeä, hassua taidetta, omaperäistä musiikkia, söpöjä kahviloita, kuumia lähteitä, kaikenvärisiä revontulia, lakritsisuklaata, parhaita uimahalleja ja maailman parhaita villapaitoja. Best i heimi, parasta maailmassa, kuten sikäläiset tykkäävät sanoa. Sain siskoltani pari vuotta sitten lahjaksi valkoisen islantilaisen villapaidan, ja ostin juuri itselleni uuden tumman version. Paita maksaa lähemmäs kahtasataa euroa, mutta sekin oli ihan oikeaan paikkaan kulutettua rahaa: palattuani lomalta olen käyttänyt joka päivä joko valkoista tai mustaa villapaitaa. Eikä hävetä yhtään kulkea sama paita päällä viikosta toiseen. Kuluu paljon vähemmän aikaa vaatteiden valitsemiseen, pesemiseen tai silittämiseen jäisessä kämpässäni. Mikään muu paita ei ole yhtä lämmin ja torju Kabulin kylmyyttä yhtä tehokkaasti. Best i heimi.



The Handknitting Association of Iceland pelastaa päiväni, joka päivä.

Sunday, 18 January 2015

Ensilumi ja Hebdon uhka

Kabulissa satoi viime viikolla lunta ensimmäistä kertaa tänä talvena. Ulkona oli kaunista ja paikalliset olivat aivan täpinöissään lumen saapumisesta. Kabuliin kuulemma kuuluu lumipeite. Opin myös mielenkiintoisesta barfi-perinteestä: joka vuosi, kun ensilumi sataa, naapurit, sukulaiset ja kaverit tekevät pientä jäynää ja yrittävät tuoda lunta toisen huoneeseen/toimistoon/kämppään ilman että sitä heti huomataan. Toimistossa kollegat toivat lunta pomoille kirjekuoressa ja kahvimukeissa, ja koska lunta ei heti huomattu ja palautettu takaisin, se tarkoitti sitä että lumen saajan pitää tarjota illallinen lumen salakavalalle antajalle. Hauska perinne.


Lumi suli jo pois. Tykkään Kabulin talvesta: melkein joka päivä paistaa aurinko ja kaupunkia ympäröivät vuoret ovat lumen peitossa. Joka puolella haisee savu - siitä tulee jotenkin kotoisa olo vaikkei varmaan ole kovin hyvä juttu keuhkoille.

On myös huonoja uutisia. C. Hebdo-lehteä kohtaan tehty isku oli järkyttävä ja aiheutti kärsimystä liian monelle. Terrori-iskun seuraukset kuitenkin jatkuvat. Viimepäivinä on eri puolella maailmaa pidetty mielenosoituksia Hebdo-lehteä vastaan, koska he julkaisivat uusimman numeron kannessa kuvan profeetta Muhammadista, kyynel silmäkulmassa, "Je suis Charlie" -kyltti kädessä, teksti "kaikki on anteeksiannettu" kannen alakulmassa. Islamin mukaan profeetan kuvan piirtäminen ja julkaisu on tiukasti kiellettyä. Nigerissä on kuollut jo kymmenen ihmistä näissä mielenosoituksissa.

Samanlaisia mielenosoituksia ranskalaisen lehden toimintaa vastaan on pidetty myös Afganistanissa. Kahdessa maakunnassa on jo ollut mielenosoituksia ja huomenna itäisessä Nangarharin maakunnassa järjestetään uusi. Eteläisessä Kandaharin maakunnan mielenosoituksessa marssineet ylistivät terroristeja, jotka tappoivat Hebdon työntekijöitä.


Afganistanissa mielenosoitukset usein eskaloituvat väkivaltaisiksi. Vuonna 2012 amerikkalaiset polttivat koraaneja tukikohdassaan - ainakin 30 kuoli teon jälkeisissä mielenosoituksissa. Samana vuonna kaduilla marssittiin ja tehtiin väkivaltaa erään islaminvastaisen elokuvan takia. Vuonna 2011 amerikkalainen pastori päätti polttaa koraaneja, mikä johti väkivaltaisiin mielenosoituksiin Afganistanissa. YK:n alueelle hyökättiin ja seitsemän YK:n työntekijää tapettiin bunkkeriin. Yhteensä 11 ihmistä kuoli.

Eilen Afganistanin presidentti Ghani tuomitsi ranskalaislehden päätöksen julkaista profeetan kuva kannessa loukkauksena islamia vastaan.

Meitä on varoitettu mahdollisista kostohyökkäyksistä ulkomaalaisia kohtaan. Se on selvää, että mielenosoituksia tullaan järjestämään. Toivon vain, että ylläolevat esimerkit eivät toistuisi.

Ymmärrän että sananvapaus on mitä ihanin arvo - sitä saa ja pitääkin puolustaa. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi profeetan kuvia on julkaistava tai koraaneja poltettava, jos 100% tiedetään että se johtaa uuteen väkivallan kierteeseen.

Ymmärrän, että ilmaisunvapautta on vaikea lähteä kiristämään ilman että ajautuu helposti heikoille demokraattisille jäille. Kuitenkin: enemmän arvostan sitä, että jonkun äitiä, veljeä, lasta ei tapeta kansikuvapiirroksen vuoksi, kuin sitä, että on olemassa joku absoluuttinen oikeus piirtää tai polttaa mitä vain. Tai ehkä en vain osaa katsoa asiaa sen vaatimalla monimutkaisemmalla perspektiivillä? Onko oikeus vapauteen isompi kuin oikeus elämään? Rauhaan?

Friday, 9 January 2015

Viimeiseen viivaan

Olen juuri matkalla takaisin Kabuliin joululoman jälkeen. Vähän tietenkin aina huolestuttaa, että mitä siellä voi tapahtua, mutta kuten Charlie Hebdo –hyökkäys osoittaa, pahoja asioita voi tapahtua missä vain. Jopa Pariisissa, keskellä päivää, toimituksen rutiinikokouksen aikana.

Suren niitä, jotka menettivät elämänsä tässä traagisessa iskussa. Moni on Facebookissa muistuttanut ihmisiä siitä, että Afganistanissa ihmisiä kuolee joka päivä erinäisissä terrori-iskuissa, ja heidän puolestaan ei tule 24-h uutislähetyksiä, kynttiläkulkueita ja mielenosoituksia. Ymmärrän pointin mutta mielestäni vertaus on kuitenkin väärä – kun surullisia asioita ja terrori-iskuja tapahtuu, ei tarvitse välttämättä lähteä “kuka kärsii eniten, kenen suru on isoin” –kilpaan.

Je suis Charlie –häshtäggäily on myös mukava osoitus solidaarisuudesta ja tuesta journalisteille ja taiteilijoille, jotka laittavat elämänsä likoon tärkeiksi kokemien asioiden vuoksi. Kuitenkin uskon, että harva meistä oikeasti on Charlie – aika harvalla meistä olisi pokkaa piirtää satiirisia sarjakuvia henkemme uhalla. Itselläni ei ainakaan olisi. Sananvapauden puolesta liputetaan, mutta harva lehti edes suostuu printtaamaan Charlie Hebdon sarjakuvia, terrorin pelossa.

Iskussa kuollut lehden päätoimittaja oli sanonut, että mieluummin kuolee seisten kuin elää polvillaan. Arvostan.




Wednesday, 7 January 2015

Kabulin eläintarha ja legendaarinen leijonakuningas

Tänään Hesari kirjoitti Kabuliin auenneesta huvipuistosta. Aivan mahtavaa, että tällainen on avattu - toivottavasti se pysyy turvallisena paikkana, ja toivottavasti tytöt ja naisetkin saisivat mennä vuoristorataan. Afganistanissa ei todellakaan ole tarpeeksi kivoja paikkoja viettää aikaa - monet perheet menevät piknikille ja Qarqha-järvelle viettämään viikonloppua,  mutta turvattomuuden kasvaessa vapaa ja hauska tila vain kutistuu.

Kabulissa on kuitenkin vielä eläintarha, josta monet paikalliset pitävät paljon. Kävin siellä viime vuonna, vaikka en yleensä halua mennä eläintarhoihin. En pidä siitä, että eläimet asuvat vankiloissa, varsinkaan silloin jos asumukset ovat liian pieniä, niin kuin ne usein ovat eläintarhoissa. Halusin kuitenkin kokea tämän harvinaisen vapaa-ajanviettopaikan Kabulissa ja nähdä, miten eläimiä kohdellaan.

Eläintarhan kuuluisin asukki oli vuonna 1976 syntynyt Marjan-leijona. Leijona ja muut eläintarhan asukit kokivat kovia Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen ja sisällissodan aikaan 90-luvun alussa kun Kabulia pommitettiin joka suunnasta. Marjan kuitenkin selvisi. Vuonna 1995 eräs mies löi vetoa kavereidensa kanssa, että voisi mennä silittelemään leijonia. Mies meni, ja silitelty leijona ei tehnyt mitään, mutta sen kaveri, Marjan, hyökkäsi miehen kimppuun ja tappoi hänet.

Marjan-leijonasta tehty patsas tervehtii tulijoita eläintarhan edessä.
Seuraavana päivänä tapetun miehen veli meni eläintarhaan ja heitti kolme käsikranaattia Marjanin häkkiin. Kostohyökkäyksessä leijona menetti silmänsä ja hampaansa, muttei kuollut. Marjan ei voinut purra lihaa ilman hampaita ja kaatui useasti yrittäessään mennä koloonsa. Eläinten ystävät ulkomailla ja Afganistanissa raivostuivat teosta, ja mies hakattiin kuoliaaksi kadulla viikon jälkeen hyökkäyksestä. Koston tuhoisa kierre.

Kabulin eläintarhassa on aika surullista, kuten monissa muissakin eläintarhoissa, varsinkin kehitysmaissa. Kiina on lahjoittanut monia eläimiä eläintarhaan, mutta on kieltäytynyt lahjoittamasta lisää ennen kuin eläinten asuinolot ja hoito paranevat. Eläintarha on kabulilaisille kuitenkin yksi harvoja vapaa-ajanviettopaikkoja, ja se on yhä suosittu, vaikka Marjan kuoli vuonna 2002.

Lumilounas.
Vankilassa.
Tylsää.
Sisällissodan aikana eläintarhan akvaariot räjäytettiin, huhun mukaan joku sadistinen taistelija räjäytti elefantin ja monet eläimet päätyivät taistelijoiden lautasille. Nykyään eläintarhassa voi nähdä apinoita, lintuja, kaneja, susia, karhuja, kettuja, erilaisia matelijoita ja kaloja.

Miau.
Eläintarhassa on mukava kävellä vapaasti, vaikka eläimiä onkin surullista katsella.
Vanha maailmanpyörä eläintarhassa. Toivottavasti tätä ei ole viety uuteen huvipuistoon.
Nam.
Eläintarhassa on myös ihan söpö kanttiini,
Kik-voimaa.
Jalat jäätyy! Ei ehkä sopivin ilmasto flamingolle?

Thursday, 1 January 2015

2014

2014 on purkissa ja aloittelen uutta vuotta Reykjavikissa perheeni kanssa. Viime vuonna tapahtui paljon kaikenlaista. Vaihdoin työpaikkaa: vaikka se aluksi pelotti ja epäilytti aika paljon, ymmärrän nyt, että päätös oli yksi parhaista päätöksistäni ikinä. Ensimmäistä kertaa oikeasti tykkään olla töissä ja nautin työstäni, vaikka ärsyttäviä päiviä ja kausia tietysti on. 2014 oli myös ensimmäinen vuosi, jolloin asuin Afganistanissa koko vuoden. 

Tänä vuonna pääsin myös matkustamaan paljon, jopa yhdessätoista eri maassa. Kävin ensimmäistä kertaa Kööpenhaminassa ja Genevessä. Vietin aivan ihanan hiihtoloman Bamyanissa Afganistanissa. Ihastuin Hongkongin rantoihin, pilvenpiirtäjiin, puistoihin ja ravintoloihin siellä asuvan ystäväni opastuksella. Vietin ihanat kaksi viikkoa Portugalissa, pienessä eteläisessä Taviran kaupungissa vanhojen yliopistokavereiden kanssa, iki-ihanassa Lissabonissa ja Cascaisissa. Stoppi Evoran viinitilalle oli yksi ihanimmista lounastauoistani ikinä. Löysin Rodoksen äitini kanssa ja rakastuin kreikkalaiseen ruokaan vielä enemmän.

Bamyanissa Afganistanissa helmikuussa.

Hongkongissa on kaikkea, täydellinen lomkohde.
Rodoksella.
Lounas viinitilalla Portugalissa - ihastuin iäksi.

Kävin vanhassa kotikaupungissani Lontoossa, joka on aina ihana, varsinkin silloin kun siellä ei asu vaan käy vain visiitillä - voi valita parhaat palat päältä ja välttää arkiankeuden ja työmatkustamisruuhkat. Kävin myös toisessa vanhassa kotikaupungissani New Delhissä kaksi kertaa - en ole vieläkään löytänyt parempaa ruokakaupunkia kuin Delhi. Tammikuussa oli kaverin häät Rajastanissa Intiassa - lisää mieletöntä ruokaa. Dubaita en rakasta, mutta meidän suhde varmasti kehittyy vielä tulevana vuonna. Dubai on Kabulista vain kolmen tunnin päästä, siksi yleinen reissukohde. Viime uusivuosi Lapin Äkäslompolossa oli mahtava. Tänä vuonna olen viettänyt joulunajan Islannissa - revontulia, lunta, Reykjavikin söpöjä taloja, kahviloita, islantilainen mökki, Frozen-mekossa tanssiva siskontytär, perhe - maagista.

Busseja ja metroa ei ole ikävä.

Ensimmäistä kertaa Lapissa!

Taj Mahalissa Intian Agrassa. Pääsin käymään Intiassa kahdesti viime vuonna, yksi suosikkimaistani.
Islantilainen mökki, ihana.
Lunta! Joulu! 

Vuosi vaihtui Reykjavikissa eilen hulluilla ilotulituspommituksilla.

2014 auttoi minua myös löytämään liikuntaharrastuksen, jota en vihaa: Insanity. Olen itse asiassa addiktoitunut tähän insanity-treenaukseen, joka on yhdysvaltalaisen Sean T:n suunnittelema intervalliharjoitus. Kabulissa tätä upeaa liikuntamuotoa harrastetaan bunkkerissa TV:n edessä. Ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että en kestä: liian outoa jumppailla bunkkerissa, jossa mies karjuu televisiosta punnerruksia ja haarahyppelyä. Nyt olen kuitenkin koukussa.

2014 oli työn ja matkustamisen puolesta aivan mahtava vuosi. Tälle vuodelle toivon vielä enemmän maailman koluamista, ihanien asioiden ihmettelyä, terveyttä ja sitä, että näkisin vielä enemmän kavereitani ja perhettäni. Haluaisin myös oppia ottamaan asioita rennommin ja stressaamaan vähemmän (tämä taito on jo vähän kehittynyt 2014 aikana ja töissä), oppia uusia taitoja koulutuksien kautta (Photoshop, InDesign, monitorointi & evaluaatio - here I come!), kokeilla enemmän uusia reseptejä, käydä enemmän livekeikoilla, oppia tekemään kunnollisen nutturan, oppia puhumaan darin kieltä paremmin, käydä taas Berliinissä, käydä Vilnassa, Sri Lankassa ja Japanissa ja lukea kirjoja.

Kiitos kaikesta, 2014. Tervetuloa 2015 - odotan jo innolla, mitä kaikkea keksitään.

Hyvää uutta vuotta sinulle!