Wednesday, 17 December 2014

Kabulin säärishokki

Pari viikkoa sitten eräs tuntematon nainen käveli pitkin Kabulin katuja sääret paljaina. Tästä seurasi aikamoinen kohu, media on julkaissut aiheesta monia juttuja ja tuhannet jakoivat kuvia Facebookissa ja miettivät naisen motiiveja. Protestoiko hän jotain? Onko hän epästabiili ja kärsii mielenterveyshäiriöistä? Mikä vika?


"Koko kaupunki on shokissa" on ehkä vähän yliampuvaa medialta - koko kaupungin pitäisi olla enemmänkin shokissa jokapäiväisistä pommeista, mutta epätavallistahan tämä on. Itseänikin kiinnostaa mikä meininki naisella oli, ja onko hän afgaani vai ulkomaalainen.

Kabulissa vielä 70-luvulla minihameet ja paljaat sääret olivat ihan normaaleja. Ajat ovat muuttuneet, siinä samalla vaatetus ja naisia koskevat normit. Minua ärsyttää, kun jotkut vetoavat "Afganistanissa käytettiin ennen minihameita, nyt kaikki naiset hunnutetaan, mitä sortoa" -argumenttiin. Aivain kuin minihame olisi kehityksen tai naisten oikeuksien mittari ja päähuivi jotenkin automaattisesti alistava. Kuitenkin, tässä asiassa feministiminäni menee solmuun - minihame argumentti ärsyttää, mutta samalla jotenkin komppaan. Arvostan sitä, että naiset saavat laittaa päälleen mitä tahansa haluavat. Jos se on päähuivi, OK, jos se on minihame, OK. Säärikohu osoittaa, miten vahvasti kulttuuri ohjaa ja rajaa vaatetusta. Sama juttu tietysti kaikissa maissa, mutta joillain on enemmän valinnanvapautta.

Afganistanin lentoemäntiä 70-luvulla.
Tätä kuvakokoelmaa Afganistanista 60/70-luvulta on vaikeaa uskoa todeksi - levykauppoja, huippumuotia, road trippejä, naiset ja miehet hengailemassa keskenään, turismia - minihameita. Yli 30 vuotta sotaa, ja koko maa on täysin päälaellaan. Kysyin eilen kollegaltani, uskooko hän että Talebanit tulisivat vielä takaisin valtaan täällä. Hän sanoi, että Afganistan on sellainen maa, jossa mitä tahansa voi tapahtua silmänräpäyksessä ja kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Kaikki on mahdollista.

Saturday, 13 December 2014

Pieniä asioita

Miniloma Delhissä oli virkistävä. Siellä taas huomasin pienten asioiden merkityksen. Kun olin taksissa, ja kuski rullasi ikkunan alas ja ulkoilma kiersi autossa, oli aika mahtava fiilis. Kabulissa autoni ikkunat eivät edes aukea, mutta ah sitä tunnetta kun Delhin (hyvin saastunut) ilma tuuletti hiuksia. Autoriksassa vapaudentunne vasta huimaava olikin. Ja ravintolassa ja kahvilassa, kun ei koko ajan tarvinnut pelätä josko joku räjäyttää itsensä.

Delhin pyöräriksassa.

Matkalla Delhiin Kabulin lentokentällä tapahtui jotain epätavallista. Jonotin passintarkastukseen, kun lentokenttävirkailija tuli huitomaan, että hei, sinä siellä, et voi tuoda laukkuasi mukaan. Katsoin hölmistyneenä naista ja selitin, että ihan tavallinen reppuhan tämä, hyvin mahtuu koneeseen. Hän selitti, että ongelma on ruumaan laitetussa matkalaukussa, ja että minun piti mennä hänen mukaansa selvittämään asiaa.

Tässä vaiheessa mieleni valtasi Bangkok Hilton -visio: nyt se tapahtui, asia jota olen pelännyt siitä lähtien kun katsoin Bangkok Hiltonin - joku laittoi heroiinia matkalaukkuuni ja kukaan ei tietenkään uskoisi "en ole ikinä nähnytkään" -selitystäni. Tulen viettämään 20 vuotta afgaanivankilassa, jonne äiti tulee visiitille ja tuo minulle saippuaa ja viltin.

Nainen vei minut lentokentän turvallisuusosaston takahuoneeseen, jossa ruumaan menevät laukut skannataan. Huoneessa mies osoitti punaista laukkuani ja kysyi, onko se minun. Sanoin että juu ja olin valmis avaamaan sen, mutta mies sanoi etten saa koskea. Hän kertoi minulle, että näyttää siltä että kannan mukanani sota/armeijakalustoa. Ma'm, do you work for the military? No en todellakaan, ja kysyin että mitä military-kamaa muka. Mies mainitsi jotain luodeista, jolloin asia valkeni:

Viime helmikuussa olin hiihtolomalla Bamyanin maakunnassa, josta kirjoitin lyhyesti täällä (ja juuri tajusin etten koskaan kirjoittanut matkasta tarkemmin vaikka piti, vieläkin yksi elämäni huippumatkoista). Kävimme vanhalla miinakentällä, jossa oli kaikenlaista armeijasälää kasoissa, romua, roskakasoja. Otimme "matkamuistoksi" muutaman tyhjän metallisen luotijutun (bullet shell, en tiedä edes mikä suomeksi). Tämä oli sitten punaisessa matkalaukussani, jota en ole käyttänyt helmikuun jälkeen. Note to self: tutki ja tyhjennä matkalaukku ennen kuin pakkaat.

En muistanut koko metallisen miniosan olemassaoloa. Securitymies oli aika vakavana, ja sanoi että military-tavaroiden vieminen maasta on laitonta. Selitin, että en tiennyt että se oli laukussani, ja ihan vaan turistimielessä se oli kerätty mukaan. No, jonkun raportin he asiasta tekivät ja takavarikoivat arvoesineeni, mutta pääsin kuitenkin lennolle. Pieni juttu, iso häly. Hyvä tietää, että laukut tarkastetaan noin tarkasti.

Bamyanin tankki.
Kabulissa taas räjähtelee pommeja tiheään. Tätä juttua kirjoittaessani taas räjähti itsemurhapommi, kohteena afgaanisotilaiden bussi. Torstai-iltana talibanien 16-vuotias itsemurhapommittaja iski ranskalaisen koulun auditorioon, jossa oli meneillään teatteriesitys nimeltä Sydämenlyönti. Hiljaisuus räjähdyksen jälkeen - näytelmä kertoi itsemurhapommittajista.

Ainakin yksi saksalainen kuoli hyökkäyksessä, ja monia haavoittui vakavasti. Olen itse käynyt useasti tässä paikassa - se on kaunis tila, jossa järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia, konsertteja ja näytelmiä. Mm. tämä afgaanimusiikkiesitys, josta kerroin viime vuonna, oli kyseisessä paikassa. Hyvä ystäväni oli teatterissa torstaina, kun pommi räjähti. Hän on kunnossa, koska oli päättänyt istua salin oikeassa laidassa. Hänen kaverinsa halusi aluksi istua vasemmalla puolella, jossa 16-vuotias räjäytti itsensä. Kaverini oli kuitenkin halunnut mennä istumaan muualle. Näin pieniä asioita - miten yksi pienikin päätös voi määrätä koko elämän kulun.

Tanssiesitys auditoriossa, jossa 16-vuotias poika räjäytti itsensä torstaina

Sama kaverini oli Serena-hotellissa, kun sinne hyökättiin maaliskuussa. Kun miehet alkoivat ampua ruokailijoita, kaverini oli ollut hotellin kahviossa, ei ravintolassa, koska halusi syödä jotain kevyempää. Pieni päätös, iso seuraus. En tiedä, onko hän hyvin epäonnekas ihminen, vai ehkä maailman onnekkain.





Wednesday, 3 December 2014

Äkkilähtö

New York Times kirjoitti maanantaina, että monet kansainväliset työntekijät ovat lähtemässä Kabulista kaupungin lisääntyvän turvattomuuden ja Talibanien lisääntyneiden pommien vuoksi.

Minäkin lähden, mutta vain viikonlopuksi, ja en sinänsä pommeja pakoon, mutta enemmänkin lyhyelle hengähdystauolle. Tilasin tänään lennot Delhiin ja lähden perjantaina. Näin nopeaa ei ole matkani suunnittelu ollut ikinä. Päätin buukata lennot Delhiin, koska siellä asuu paljon hyviä ystäviäni ja kaupunki on tuttu ja rakas vanhana asuinpaikkanani kolme vuotta sitten. Täältä Delhiin kestää vain kaksi tuntia, aika tehokasta.

Rakastan Intiaa, ja rakastan Delhiä. Odotan innolla ainakin tätä, maailman parasta ruokaa:


Ja näitä joka puolla:


Ja paljon tätä:



Ja lähinnä sitä, että voin kävellä vapaasti kaduilla, kulkea autoriksoilla, mennä ravintoloihin ja kahviloihin ja elää vähän aikaa kuten normaalit ihmiset, jonkinasteisessa turvallisuuden tunteessa.

Namaste!