Sunday, 26 October 2014

Tärinöitä

Palasin eilen ihanalta lomalta Lontoosta ja Rodokselta. Näin paljon perhettä ja ravintoloita, merta ja kauppoja, kaikkea mitä täällä on yleensä ikävä.

En pidä lentämisestä - olen usein aika varma että tämä on viimeinen kerta kun lennän mihinkään koska kone putoaa ja kaikki kuolemme. Aina kun on ilmakuoppia, en tajua miten matkustajat jatkavat rauhassa uniaan tai lukemista. Itse alan aina pälyillä epäilevästi ympärille ja lausua viimeisiä rukouksia.

Perusnäkymä lentokoneesta Afganistanin yllä.
Eilen lensin Emiratesin lentokoneella, josta olin hyvin innoissani sillä Emirates vaan on maailman paras lentoyhtiö. Laskeutuessa tapahtui jotain outoa - kone oli jo melkein laskeutunut Kabulin lentokentälle ja hipaisi maata, mutta lähtikin saman tien takaisin ylöspäin. Ensin mietin, että olipas pehmeä lasku kun ei renkaiden tömistystä tunne ollenkaan. Sitten tajusin että menemme takaisin taivaalle. Lentelimme ympääriinsä yli kymmenen minuuttia ennen kuin kapteeni tai kukaan muukaan sanoi yhtään mitään. Mielessäni oli kaksi skenaariota: lentokentällä oli joku yllätyshyökkäys meneillään tai joku on kaapannut koneen ja nyt lähdemme kohti Talibanien treenausleiriä Pakistanissa, josta kukaan ei tulisi löytämään meitä ikinä. Kapteeni kuitenkin kuulutti että kone teki uuden nousun, koska laskeutumisradalla oli joku tyyppi joten laskeutuminen olisi ollut vaarallista. OK.

Tänään oli ensimmäinen päivä toimistossa kahden viikon tauon jälkeen. Aamulla kahvini juotua ja sähköposteja pläräillessä tapahtui jotain outoa - koko tuoli, pöytä, lattia ja minä aloimme täristä. Maanjäristys! Ensimmäinen maanjäristykseni ikinä. Tunne oli aika outo: ensin ajattelin että joku iso rekka menee ohi, mutta pian tajusin ettei tämä olekaan ihan normaalia. Järistys oli kuitenkin melko pieni - mitään ei siirtynyt huoneessa tai tippunut lattialle, mutta järistyksen tunsi vahvasti. Taas yksi asia, mitä en ollut ajatellut ollenkaan ennen - Afganistanissa on maanjäristyksiä. Jotenkin pelottavaa, että maa voi vain alkaa liikkua allamme, ja siinähän vaan sitten ollaan ja toivotaan parasta.

Juuri äsken kolme rakettipommia ammuttiin Kabulin keskustan alueella ja sireenit raikaa ympäri kaupunkia. Kaikenlaista räiskintää, tärinää ja jännitystä, ja tulin takaisin vasta 24 tuntia sitten.

Monday, 6 October 2014

Miksi en ole naimisissa?

Minulta kysytään täällä melko usein, miksi en ole naimisissa. Afgaaneille avioliitto ja monta lasta näyttää olevan yhtä elintärkeää kuin naan-leipä ja vihreä tee.

Sain taas käydä keskustelua asiasta kuskini kanssa vähän aikaa sitten. Juttu alkaa lähes aina samalla tavalla. "Onko sinulla siskoja?" "On juu, kaksi siskoa". "Entä onko sinulla veljiä?" "Ei" "Ei veljiä?" (viime viikolla darin kielen tunnilla opettaja lisäsi tähän automaattisesti "olen pahoillani"). "Oletko naimisissa?" "En" "Et?! Miksi et?"

Kabulin Paris-hääpaikan tuoli.
Minulta on kysytty tämä kysymys lukemattomia kertoja tässä maassa. Kysely menee aina saman kaavan mukaan - ensin kysyjä yrittää kartoittaa, että onko minulla edes veljiä tai joitain miespuolisia huolehtimassa hyvinvoinnistani ja antamassa elämälleni merkitystä. Jos ei ole veljiä tai aviomiestä, asia vaikuttaa uskomattomalta katastrofilta.

Aluksi hämmennyin näistä avioliittokyselyistä. Mitä järkevää voin vastata tuntemattomalle - miksi en ole naimisissa? Aluksi sanoin, että olen vielä niin nuori, mutta maassa, jossa monet tytöt menevät teini-ikäisinä naimisiin, syy vaikuttaa vähän heikolta (olen 28). Myöskään selitys "en ole vielä tavannut sitä oikeaa" on tässä maassa aika vieras ajatus, koska omalla tahdolla tai rakkaudella on harvoin avioliiton kanssa mitään tekemistä.

Pinnani oli jo tällä kyseisellä automatkalla melko kireällä enkä jaksanut kuunnella miehen kyselyjä. Kun hän alkoi taas saman kaavan ja kyseli veljistäni, tiesin jo, mitä hän kysyy seuraavaksi. "Do you have a husband?" Kysyin mieheltä suoraan, miksi hän haluaa tietää tai miksi hän kyselee asiasta. Siinä vaiheessa tuli ilmeisesti kielimuuri esiin, sillä mies ei ollut ymmärtävinään kysymystäni.

Automatka Kabulissa.
Hän jatkoi  koko 15-minuuttisen automatkan paasausta siitä, kuinka tärkeää on olla naimisissa. "You have no husband, no children, you cannot be happy. You don't have a home". Kiitti! Selitin miehelle, että olen ihan onnellinen ilman aviomiestäkin ja kyllä minulla on koti, se on nyt juuri täällä Kabulissa missä olen töissä. Saan tehdä töitä ja juttuja, joita haluan tehdä ja olen siitä hyvin onnellinen. "Mutta ei se ole koti, kukaan ei ole odottamasssa kotona kun tulet töistä.." (mies mainitsi jotain myös pyykin pesusta.) Tajusin että keskustelu menee ympyrää.

Kärsivällisyyteni ei enää riitä näihin uteluihin. Tiedostan, että kyselyillä yritetään saada selville, kuinka "kunnollinen" nainen olen - onko minulla aviomiestä tai edes veljeä, joka omistaa ja suojelee, ja jota saa passata, jotta elämäni olisi onnellista ja antoisaa. Aina kun kuulen tämän "do you have a brother?" -alkusepustuksen, sisälläni alkaa jo kyteä. Pinna ainakin kasvaa, ja ihan hyvä miettiä välillä itsekin näitä elämän peruskysymyksiä: mitä onni oikein on ilman avioliittoa? Se on kuulkaas just tätä, kivaa elämää välillä ihan näin vaan yksin ja usein myös muiden ihanien ihmisten kanssa.