Saturday, 29 March 2014

Paniikkini Kabulissa

Kabulista tulee joka päivä vaarallisempi paikka asua. Taliban on luvannut häiritä kaikin mahdollisin tavoin huhtikuun 5. päivän vaaleja ja iskut Kabulissa ja muualla Afganistanissa ovat lisääntyneet.

Vaalijulisteita joka puolella Kabulia.

En ole usein osannut hirveästi pelätä täällä asuessani. Nyt pelkään. Viime torstaina Taliban hyökkäsi hotellin ravintolaan ja ampui yhdeksää ruokailevaa ihmistä päähän, mukaan lukien kahta pientä afgaanityttöä. Viikko aikasemmin ruotsalaista toimittajaa ammuttiin päähän Kabulin keskustassa kun hän oli tekemässä haastatteluja. Tällä viikolla vaalitoimistoon hyökättiin Kabulissa, torille ja pankkiin muualla Afganistanissa. Eilen neljä Talibania hyökkäsi ulkomaalaisten majataloon Kabulissa räjäyttämällä autopommin portilla ja ryntäämällä sisään kivääreillä ja muilla aseilla varusteltuna. Hyökkäyksessä kuoli afgaanityttö ja autonkuljettaja, jotka sattuivat olemaan kadulla pommin räjähtäessä. Tänään Taliban hyökkäsi vaalilautakunnan päämajaan Kabulissa.



Melkein joka päivä kuulen uudesta hyökkäyksestä ja pommituksesta. Kaikkia pelottaa, yksi kämppiksistäni päätti ettei enää voi yöpyä meidän talossa ja muutti kaverin luo. Ne, jotka ajattelivat jäädä tänne vaalien ajaksi, ovat nyt ostamassa lippuja Dubaihin tai Intiaan. Kukaan ei halua jäädä, sillä tilanne menee koko ajan vaarallisempaan päin ja joka päivä tulee selvemmäksi, ettei kukaan ole turvassa ja Taliban kohdistaa hyökkäyksiään ulkomaalaisiin.

Viime viikkojen kiristynyt tilanne ja hyökkäykset aiheuttavat tietynlaista paniikkia, jota en ole tuntenut ennen. Herään yöllä usein kun koirat haukkuvat, ja viime viikolla olen jo useaan otteeseen olettanut, että Taliban on hyökännyt majataloomme. Yhtenä yönnä heräsin ääniin, nousin salamana ylös, ja tajusin ettei minulla ole housuja. Löysin lähimmät mustat housut, menin käytävälle valmiina pakosuunnitelmaan, kun tajusin että kaikki onkin OK. Tästä opin, että Kabulissa on hyvä aina nukkua housut jalassa.

Huoneeni ikkuna.

Kun menen kylpyhuoneeseen, usein luulen että joku hyökkääjä on siellä. Viime viikkoina olen pelännyt liikenteessä, varsinkin ruuhkissa - olen aina täysin varma että joku räjäyttää kohta autopommin. Sama juttu ruokakaupassa, olen yrittänyt vältellä paikkaa parhaani mukaan, koska aina kun olen siellä, luulen että jokainen mies on itsemurhapommittaja. Eilen olin menossa kassalle maksamaan ostoksiani, mutta odottelin tovin muutaman hyllyn takana, koska panikoin kassalla olevista ihmisistä.

Touhussani ei ole enää paljon mitään järkeä, joten on hyvä että lähden pian Kabulista Suomeen lomalle. Odotan kovin innolla sitä vapautta, että saan kävellä vapaasti kaduilla, mennä kahviloihin, ravintoloihin ja ruokakauppoihin ilman että tarvitsee pelätä hyökkäyksiä. Voin nukkua yön rauhassa, ja jokainen odottamaton ääni ei tarkoita sitä, että joku haluaa tappaa minut.

Tänään Kabulin lentokenttä oli kiinni lähellä olevan hyökkäyksen takia. Toivottavasti pääsen lähtemään pois. Tie lentokentälle huolestuttaa - se on aina yksi Kabulin vaarallisimmista teistä. Lentokenttä itsessään huolestuttaa. Jos pääsen Dubaihin asti, huokaisen helpotuksesta, tilaan kahvin ja kiitän onneani. Kuten eräs ranskalaismies on todennut, jokainen päivä on bonus. Kun saavun Helsinki-Vantaalle, en voi edes vielä käsittää sitä tunnetta. Menen R-Kioskille, sitten bussiin, ja kaikki on OK.

Monday, 24 March 2014

Söpöyshetki

Näin muutama aamu sitten jotain todella söpöä kun katsoin ikkunasta ulos laittaessani pyykkiä koneeseen. Yksi ovimiesvartijoistamme paijaili koiraamme jalallaan, kun koira makasi maassa. Niin söpöä ja odottamatonta! Hetki olisi voinut olla mitättömän oloinen, mutta se oli merkittävä, sillä afgaanit eivät yleensä pidä koirista. Tämäkään mies ei ollut kovin innoissaan, kun toimme taloon kulkukoiran kadulta. Mutta hän on tottunut hauvaan ja ehkä jopa oppinut pitämään siitä. Hän ei tiedä, että katselin ikkunasta, mutta silti paijasi Baburia jalkapohjallaan.

Maassa, jossa kuulemma suurin koirien kuolinsyy on lasten ja nuorten julmuus niitä kohtaan, tämä oli mainio hetki.


Kolmen kopla.

Thursday, 20 March 2014

Hyökkäys luksushotelliin

Muutama tunti sitten Taliban iski suosittuun Serena-hotelliin Kabulissa. Uhreista ei ole vielä varmaa tietoa, mutta poliisi on tiedottanut että neljä hyökkääjää on kuollut. Olin erittäin yllättynyt hyökkäyksestä, sillä tämän hotellin turvatoimet ovat erittäin tiukat - vuoden 2008 hyökkäyksen jälkeen turvatoimia kiristettiin entisestään.

Olin syömässä intialaista ruokaa kaverini luona, kun tekstiviestit ja puhelut alkoivat tulla. Juuri kun söimme naan-leipää ja palak paneeria, juttelimme siitä kuinka Kabulin hulluuteen tottuu helposti ja tätä alkaa ajattelemaan normaalina paikkana, vaikka se on kaikkea muuta kuin normaali. Juttelimme siitä, kuinka itsemurhapommitukset ja hyökkäykset saavat aikaan ensimmäisen hätkähdysreaktion, mutta siihen tottuu aika helposti: taas hyökkäys, joka viikko ainakin yksi viime aikoina.

Ilman kännykkää ei sovi lähteä mihinkään Kabulissa.

Olen kirjoittanut Serena-hotellin brunssista aikaisemmin täällä. Olin menossa sinne taas huomenaamulla, mutta kaveri kieltäytyi kutsusta koska Afganistanin uuden vuoden juhlinnan takia hän ei turvallisuussyistä saa poistua kotoa.

Huomenna kukaan ei halua lähteä mihinkään, turvallisuustilanne pahenee koko ajan ennen huhtikuun 5. päivän vaaleja. Olen onneksi Suomessa vaalien aikaan, mutta tilanne näyttää huolestuttavalta. Taleban on julkistanut tiedotteen, jossa he ilmoittavat aikomuksistaan häiritä vaaleja kaikin mahdollisin tavoin.

Sanoisin, että hyvää Afganistanin uutta vuotta, mutta ikävä kyllä se ei alkanut kovin hyvin.

Serenan rakastettu brunssi.



Tuesday, 18 March 2014

Onnen päivät

Vietin juuri pitkän viikonlopun Bamyanin maakunnassa. Lomalla tajusin taas onnellisuuden jujun: matka jonnekin mielenkiintoiseen paikkaan parhaiden tyyppien kanssa, hyvää ruokaa, hengailua, pitkiä aamiaisia, ulkoilua ja uusien paikkojen tutkimista. Kauniita maisemia.

Mieli lepäsi, ja vielä yhden ylimääräisen päivän koska juutuimme Bamyaniin huonon lentosään takia.

Lisää juttua tulossa kunhan toivun tästä euforiasta.










Tuesday, 11 March 2014

Murha Twitterissä

Tänään ennen puoltapäivää ruotsalaistoimittajaa ammuttiin päähän Kabulin keskustassa Wazir Akhbar Khanin alueella. Mies kuoli matkalla sairaalaan. Alue on täynnä lähetystöjä, supermarketteja ja ravintoloita. Kaksi moottoripyörällä liikkeellä ollutta ampujaa on saatu kiinni mutta motiviista ei ole tietoa. Taliban ei puhemiehensä mukaan ole teon takana.


Aina kun Kabulissa räjähtää pommi tai tapahtuu muu hyökkäys, ensimmäisenä menen Twitteriin. Twitteristä saan tietää  heti tässä ja nyt mitä on tapahtunut - toimittajat ja silminnäkijät twiittaavat paikan päällä. Kun kuulen työpaikan turvallisuusfirmalta tapahtuneista iskuista, olen jo lukenut niistä paljon Twitterissä.

Twitteriin voi myös muodostua pakkomielle - kun libanonilaiseen ravintolaan hyökättiin tammikuussa ja 21 ihmistä tapettiin ruokapöytään, olin koko ajan Twitterissä. Sivun päivittäminen oli pakkomielteistä. Ihmiset latasivat sinne kuvia kuolleista ihmisistä pöytien alla. Oli silti koko ajan pakko jostain syystä painaa refresh-nappulaa.

Tämän aamun veriteko on järkyttänyt Kabulin ulkomaalaisia suuresti. Kaikki ovat jo valmiiksi huolestuneita huhtikuun 5. päivän vaaleista ja pahenevasta turvallisuustilanteesta, ja tämän päivän murha (monien lähteiden mukaan se oli suunniteltu) lisää pelkoa ja järkytystä. Itse olen vaalien aikaan onneksi Suomessa. Twitterissä kuitenkin, hashtag #Kabul ja seuraan tapahtumia - melkein kuin olisin paikan päällä.

Lumiyllätys

Tänään avasin verhot ja tälläinen näkymä vankilastani:



Lunta! Viime aikoina on jo alkanut lämmentä, sitten tämä. Aika nättiä, mutta se suli kaikki pois kahdessa tunnissa. Kabulin kattonäkymät ovat mielettömiä, hyvä alku tälle tiistaille:


Saturday, 8 March 2014

Naiset kahleista

Hyvää naistenpäivää! Juhlin tämän vuoden naistenpäivää aika mielenkiintoisissa merkeissä Afganistanin solidaarisuuspuolueen kekkereillä. Solidaarisuuspuolue on vasemmistolainen, feministinen puolue, joka ei hyväksy presidentti Karzaita, NATOa tai ulkomaalaisia joukkoja Afganistanissa. USA tukee Karzain hallintoa, joka on puolueen mukaan korruptoitunut ja naisvihamielinen, vaikka amerikkalaiset samaan aikaan esittävät, että naisten oikeudet ovat heille tärkeitä.

Solidaarisuuspuolueen tunnuskuva

Puolueen mielestä kotimaa on nykyään palava helvetti naisille, aivan kuin se oli Talibanin hallinnon aikaan. Olen samaan aikaan samaa mieltä ja eri mieltä. Paljon hyvää on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana: naisten terveydenhuolto on parantunut huomattavasti, lapsikuolleisuus on laskenut, nykyään yli kaksi miljoonaa tyttöä käyvät koulussa, naisia on parlamentissa, naiset saavat kävellä yksin kodin ulkopuolella, useat saavat jo käydä töissä.

Nainen ja mies Kabulissa eilen.

Afganistan on silti yksi huonoimpia paikkoja olla nainen. Naisten syyttäminen moraalisista rikoksista, kuten raiskauksesta tai kotoa karkaamisesta, on yleistä.Viime vuonna oikeusministeriö laati ehdotusta, joka palauttaisi kivitystuomiot aviorikoksista. Tänä vuonna parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan perheenjäsenet eivät voisi todistaa toisiaan vastaan oikeudessa. Tämä laki periaatteessa hyväksyi kotiväkivallan - Karzai onneksi muutti sitä viime hetkellä. Amnesty Internationalin mukaan vain 13% yli 15-vuotiaista naisista osaa lukea - miehillä luku on 47%. 87% naisista ovat kotiväkivallan uhreja. Oikeusministeriön mukaan hakattujen naisten turvakodit ovat bordelleja. "Kunniamurhat", lapsiavioliitot ja hyökkäykset tyttöjen kouluihin ovat yleisiä.

"Emme voi onnitella kahlittuja naisiamme tänään, koska se olisi vain tyhjä muodollisuus," sanottiin tämän päivän naistenpäivän juhlien tiedotteessa. "Kun suurin osa naisistamme viettää elämänsä täydessä kurjuudessa, tätä päivää voi juhlia vain vahvistamalla lupaustamme taistella naisten oikeuksien puolesta".

Juhlien järjestäjien mukaan  tiedostaminen, järjestäytyminen ja kamppailu ovat ainoa tie naisten emansipaatioon. Juhlien yhdessä bannerissa luki, että "vain naiset voivat rikkoa kahleensa taistelun ja kamppailun kautta". Lisäisin tähän, että miehet mukaan - muuten mitään muutosta ei ole tulossa.

Kutsu juhliin, jotka muistan varmasti pitkään.

Wednesday, 5 March 2014

15 tunnin työpäivä

Täällä on ollut aika hiljaista viime aikoina, koska olen liikaa töissä. Viimeisen kahden viikon aikana on ollut ihan normaalia, että lähden töihin kello 7.15 aamulla ja palaan kotiin noin klo 9-10 illalla. Eilen oli töissä kahdeksasta yhteentoista.

Onko tässä mitään järkeä? No ei oikeastaan. Mietin, miksi minusta on tullut tyyppi, joka tekee noin 25 tuntia ylitöitä ja viikonlopputyötä viikossa ilman minkäänlaisia ylityökorvauksia. En haluaisi olla se tyyppi. Olisi tosi kiva olla sellainen ihminen, joka laittaa koneen kiinni kun kello lyö viisi ja menee johonkin muualle tekemään jotakin kivaa. Mutta kun en vain voi. Työtehtäviä on paljon, ja ne on saatava tehtyä kunnolla loppuun. Ymmärrän myös, että koska en ole lääkäri tai kenenkään psykiatri, kukaan ei kuolisi jos vaikka lähtisinkin kotiin kahdeksan tunnin jälkeen.


Olen aina ollut tunnollinen tyyppi ja minun on vaikea sanoa ei jos joku pyytää minua tekemään töissä jotain. Olin luvannut kirjoittaa ylimääräisen analyysiraportin tämän kuun loppuun mennessä toiselle projektille, mutta tällä viikolla uskaltauduin sanomaan, etten voikaan tehdä sitä. Joku voi vähän suuttua, mutta ei siihen romahda, ja he varmasti löytävät jonkun muun tekemään työt.



Afganistanissa on myös ehkä helpompi tehdä paljon ylitöitä, koska täällä ei ole ihan hirveästi vapaa-ajanaktiviteetteja. Käymme samoissa ravintoloissa, käyn uimassa ja kuntopiirissä ja katson kotona Homelandia. Viikonloppuisin on joskus juhlia ja harvojen nähtävyyksien kiertelyä. Koska muuta tekemistä ei hirveästi ole, on helpompi selittää itselleen, että tällainen työskentely on ihan normaalia. Silti väsyttää ihan liikaa, ja vaikka teen töitä 4-5 tuntia päivässä enemmän kuin mistä minulle maksetaan, eivät työt silti vähene. Niitä tulee lisää sitä mukaa, kun niitä tekee. Varsinkin jos tekee työnsä hyvin, saa usein monia extratyötehtäviä ja projekteja hartioilleen.

Parasta olisi siis ehkä olla aika laiska ja mennä sieltä, missä rima on matalin. Mutta kun en pysty! Miksi! Ei sen pitäisi olla niin vaikeaa - läppäri kiinni kello viisi, työ pois ajatuksista, ei stressiä. En osaa, mutta parhaillaan opettelen.

Tänään järjestimme ison tapahtuman huumeiden vastaisen ministeriön kanssa kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi. Tapahtuman järjestäminen oli supermielenkiintoista mutta myös hyvin kaoottista. Afganistanissa monet asiat sovitaan aivan viime tinkaan, ja kukaan ei ole ikinä ajoissa perillä missään. Jos ohjelman pitäisi alkaa kello 9, hyvä jos se alkaa kello 10. Koko eilinen päivä meni konferenssiohjelman viimeistelyssä, puhujien varmistamisessa, kuvien ja bannereiden viimeistelyssä ja ministeriön pyyntöihin vastaillessa. Illalla kello kahdeksan ehdimme hotelliin järjestämään viimeiset asiat. Olimme toimistolla kello yhteentoista tulostamassa papereita ja pakkailemassa konferenssikansioita. Lopputulos oli hyvä - tapahtuma oli menestys ja kaikki tyytyväisiä. Minä väsynyt, mutta onnellinen.

Tässä vaiheessa on siis kaksi mahdollisuutta. A) pitää saada lomaa tai B) pitää oppia olemaan itselleni kivempi, höllentämään kriteereitä ja sanomaan ei.

Tapahtuma meni hyvin, vaikka ikävä kyllä en voinut ymmärtää darinkielisiä keskusteluja. 
Nätti hotelli, hyvä meininki.