Wednesday, 26 February 2014

Katukuva

Tämä viikko on ollut ihan hullun kiireinen töissä. Olen aloittanut työt kello 8 naan-leipä ja kahvi kädessä ja löytänyt itseni toimistolta vielä puoli kymmenen aikaan monina iltoina. Ei todellakaan siis mikään kellokortin uusi aika täälläpäin.

Vaikka olen täysin puhki, yksi asia aina hymyilyttää kun palaan kotiin: tämä uusi ja ensimmäinen tauluni, jonka ostin paikalliselta ostoskadulta Chicken Streetiltä.


Se on niin kaunis. Chicken Streetillä on ainakin yksi kauppa, jossa hinnat ovat reilut ja tavara hyvää. Mies myy näitä itsemaalaamiaan tauluja Kabulin kaduista kolmellakymmenellä dollarilla - nättiä, nättiä, ja niin simppeli tapa piristää päivää. Toinen hyvä tapa on Coke Zero ja Salt & Vinegar Pringlesit kello yhdeksän illalla toimistolla. Piristää.





Wednesday, 19 February 2014

Kissa kassissa

Aiemmin viikolla oli yksi niitä päiviä, jolloin usko ihmisyyteen horjui aika lailla. Sellainen päivä, jona halusin huutaa kaikille mitä perkelettä täällä oikein tapahtuu.

Olin menossa lounaalle tapaamaan ystävääni. Pakettiauto ajoi ravintolan pihaan ja olin avaamassa auton ovea, kun kuulin kissan maukuvan. Miauuu. Olin hämmentynyt - ei täällä ole kissaa. Luulin ensin että se oli kännykän viestiääni. Taas miauu. Kysyin kuskilta, mikä meininki. Hän esitti ettei tiedä mitään. Kysyin uudestaan - olankohautuksia. Tutkin auton, penkkien alta ja välistä, ei kissaa. Menin ulos, avasin takaluukun, ei vieläkään kissaa. Näin vain kovasta muovista tehdyn muovikassin. Siellä kissa ei ainakaan voi olla, ajattelin. Paitsi siellä se oli ja liikahti, ja maukui taas.

Aloin panikoida - miksi kissa on muovipussin sisässä, joka on tiukasti solmittu, ja jossa ei ole yhtään tilaa? Miksi kissa ylipäätään olisi pussissa?! Soitin äkkiä kaverilleni, joka oli jo ravintolassa ja käskin häntä tuomaan sakset tai veitsen. Leikkasin kassin auki, jotta kissa saisi hengittää. Kissa oli laitettu kahden pussin sisään.

Kisu selvisi, kuva otettu toimistolla päivä koettelemusten jälkeen.

En voi ymmärtää, miten joku voi tehdä näin toiselle elävälle olennolle. Joku oli kuulemma käskenyt hankkiutua eroon toimiston kissoista, ja tämän oltiin ajateltu olevan hyvä idea. Toin kissan takaisin toimistoon ja se juoksi viivana ulos pussista kun sai vapauden. Länkkäripomomme ei ollut asiasta iloinen, eikä tiennyt että kissoja poistettin tällä metodilla. Hän lupasi, että kissat viedään löytökotiin, joita on Kabulissa muutamia.

Yksi afgaanipomo kysyi: so what's the problem really. Mikäkö on ongelma? Se, että löysin juuri kissan tiukasti sidottuna muovipussiin, kun olin menossa syömään pinaattignocchia. Pussi oli tarkoitus dumpata jonnekin tienvarteen, jossa kissa saisi kuolla hitaasti hapen- ja ruuanpuutteeseen. Mikäkö on ongelma? Hänen mukaansa kissat aiheuttavat ongelmia, ne saavat ihmisiä kipeiksi (miten olisi flunssa?) ja menevät keittiöön levittämään bakteereita. Bakteereita levittävät hyvin myös kokkimiehet, jotka koskevat kaikkeen ruokaan käsillään, joita tuskin on pesty antibakteriaalisella saippualla. Kysyin myöhemmin siivoojilta, menevätkö kissat keittiöön, ja he sanoivat, että eivät mene.

Oma kissa kotona Suomessa turvassa.

Kissat eivät vahingoita ketään toimistolla, ne vain hengaavat rauhallisesti ja joskus syövät ruuantähteitä. Monet sanoivat, että kyse on kulttuurien erilaisuudesta - Afganistanissa eläimiä ei arvosteta ja kissa on vähän niin kuin esine. Kuulemma vuosikymmeniä sitten ihmisillä oli kotieläimiä ja eläimiä kohdeltiin hyvin, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tämä on muuttunut. Kulttuurit voivat olla erilaisia, mutta ei se silti tarkoita, että kaikki on OK koska se kuuluu kulttuuriin. Jonkun kulttuuriin voi kuulua esimerkiksi omien lasten ja vaimojen myyminen prostituoiduiksi, ja joidenkin kulttuuriin voi kuulua naisten sukupuolielinten silpominen, mutta ei se silti tarkoita että se pitäisi hyväksyä. Näistä koituu kärsimystä teon kohteelle.

Juttelin myös kollegalle, joka sanoi että Koraanin ja Islamin mukaan eläimiä on kunnioitettava ja kohdeltava hyvin. Kissat ovat kuulemma erittäin tärkeitä eläimiä ja profeetta Muhammed rakasti niitä. "Rakkaus kissoja kohtaan on yksi uskon osa", hän sanoi, ja myös kielsi kissojen tappamisen. Kissat ovat Islamin mukaan myös yltiöpuhtaita. Ärsyttää vielä enemmän - jos ihmiset ovat niin uskonnollisia niin kuin tässä maassa suurin osa on, miksei näitä neuvoja ja opetuksia voi noudattaa? Se olisi hyvin helppoa - kunnioita elämää, älä aiheuta tarpeetonta kärsimystä, älä laita kissaa muovipussiin.

Sunday, 16 February 2014

Kabulin moraali missä oot?

Kabul on ihmeellinen paikka monella tapaa. Näin ystävänpäiväviikonlopun kunniaksi haluan kirjoittaa Kabulin rakkauskuvioista ja sen semmoisesta. Kabulin moraali on melko jännä juttu - se on useimmiten aika heikko ja omituinen ja loistaa poissaolollaan.

Monissa kehitysmaissa ja sotamaissa on paljon ulkomaalaisia työntekijöitä - YK:n väkeä, avustustyöntekijöitä, neuvonantajia, konsultteja, sotilaita, poliiseja, toimittajia. Näin myös täällä. Olen havainnut, että verrattuna muihin maihin, joissa olen asunut, täällä on ihme meininki romanssijuttujen suhteen. Sellainen mentaliteetti, jota voisi kuvata hyvin vaikka sanonnalla what happens in Kabul stays in Kabul. 

Niin rankkaa.

Monilla (ei siis suinkaan kaikilla, mutta aika monilla) tuntuu olevan seuravaanlainen ajatuksenkulku:

Kabulissa on rankkaa. Koko ajan saa pelätä elämän ja raajojen puolesta. Tämä kaikki voisi päättyä milloin tahansa. Pitää elää nyt. Carpe diem. No regrets. What happens in Kabul.

Kun tähän ajatusmalliin lisää sen, että tämä on ns. non-family duty station, eli tänne ei saa tuoda perheitä mukana, on asetelma valmis. Monet pettää ja viettää kaksoiselämää, vaikka heillä olisi Ranskassa tai Australiassa tyttö- tai poikaystävä, vaimo tai aviomies. Koska: täällä nyt vaan on asiat niin ja on niin rankkaa ja it happens.  Hölynpölyä, sanon mä. Ihan yhtä lailla voi päättää ettei petä vaikka olisi Kabulissa tai Korsossa. Luulen, että tämän kaupungin poikkeustilanne antaa joillekin hyvän tekosyyn käyttäytyä kuin paskiaiset.

Sama ajattelu toistuu usein sodissa - jotkut sotilaat ja rauhanturvaajat ajattelevat että pettäminen ei ole niin paha kun nyt on poikkeustila, niin rankkaa ja bäng bäng joka puolla. On myös ihan ok käyttää köyhiä paikallisia prostituoituja, nehän itse koko ajan tyrkyttää, plus me autetaan niitä rahallisesti, siis win-win tilanne oikeastaan, hyväntekeväisyyttä jopa. Vaimot on niin kaukana, pakko olla jonkun kanssa, muutenhan siihen varmaan kuolisi.

Vaikka turvallisuustilanne on huono, en pysty ymmärtämään, miten joidenkin on ihan pakko toistuvasti pettää puolisoaan asian helpottamiseksi. Ei se taliban sillä katoa, paikka on silti sama, terroriuhka on aika todellinen, romanttisella ravintolaillallisella voi tapahtua massamurha.

OK rant over, hyvää myöhäistä ystävänpäivää murut. Rakastakaa aidosti ja valehtelematta. Pus.

Lamppu Kabulin keilahallissa.

Wednesday, 12 February 2014

Osa-aika Taliban

Tänään oli mielenkiintoinen autoreissu ministeriöstä töihin. Aloin kyselemään kuskilta ja kollegoiltani, olivatko he Kabulissa Talibanin aikaan 1996-2001. Kuski oli täällä osan ajasta ja osan Saudi-Arabiassa. Hän sanoi itse asiassa olevansa Taliban - I'm just a little bit of Taliban, hän sanoi naureskellen.

Siinä vaiheessa aloin miettiä, pitäisikö hypätä autosta pois. Tyyppi mitä ilmeisemmin kuitenkin puoliksi vitsaili, ja sanoi että on Talibanien kanssa joistain asioista samaa mieltä. Mietin, miten kukaan voi olla heidän kanssaan samaa mieltä mistään. No, kuulemma turvallisuusasoista. Olen kuullut saman selityksen myös muilta afgaaneilta. Talibanin aikaan kaupunki oli suhteellisen turvallinen paikka, ei ollut älämölöä ja varkauksia. Se johtui lähinnä siitä, että Taliban piiskasi ihmisiä kaduilla ja hakkasi kädet irti varkailta. Kun kysyin, oliko tämä sittenkään niin hienoa, jotain oli ehkä lost in translation koska kuski vain kohautti hartioitaan. Kysyin myös, että jos hän on Taliban, miksi hän on töissä ulkomaalaisten kanssa. Ei ole muitakaan töitä tarjolla. Fair enough.*


Kabul viime viikonloppuna
Oli mielenkiintoista kuulla heidän tarinoitaan Talibanien ajasta ja siitä hulluudesta. Koko juttu lähti siitä liikkeelle, että katsoin auton C-kasettivehjettä, ja muistin, kuinka Taliban ei hyväksynyt minkäänlaista musiikkia. Autoja kuulemma tarkastettiin tiheään, ja checkpointeilla Talibanit repivät kasetin magneettista nauhaa irti ja ripustivat sitä puihin ja pensaisiin, ikään kuin varoitukseksi muille. Häissäkään ei kuulemma saanut olla musiikkia. Jos jossain häissä soitettiin musiikkia ja Taliban kuuli, vieraat hakattiin. Jos parta ei ollut niin pitkä, että se mahtui nyrkin väliin, miehet hakattiin.

Kun kuuntelee näitä juttuja ja tajuaa että siitä on vain 15 vuotta aikaa, on vaikea olla täysin pessimistinen tämän maan nykytilasta ja tulevaisuudesta. Kaikki naiset eivät pukeudu burkaan, monet naiset saavat käydä töissä, naiset saavat kävellä kadulla ilman miespuolista sukulaista, miehet saavat ajaa partansa jos huvittaa, ja osa-aikatalibankuskini saa luukuttaa täysillä kasettisoittimesta bollywoodmusiikkia ja pashtopoppia. Hän voi vitsailla Talibanista. Kehitystä.


*Ei kannata huolestua siellä (varsinkaan äitin) olen melko varma että kuski on vaan huumorimiehiä, oikein ihana tyyppi.

Wednesday, 5 February 2014

Keskiviikko Kabulissa

Jotkut ovat sanoneet kommenttiboxissa, että heitä kiinnostaisi tietää mitä kuuluu normaaliin päivääni. Ja teitä kaikkia, joita ei kiinnosta - kerron silti!

Keskiviikon aikataulu:


7:50: Herätys, 50 minuuttia liian myöhään niin kuin useimpina aamuina. Ripsaria ja kajalia naamaan, vaatteet päälle (olin valinnut ne jo edellisenä iltana, jotta säästyy aikaa)

8:00 Aamupalaksi kaurapuuroa maapähkinävoilla, kiivi, masalateetä, vitamiinijuoma. Luen sähköposteja ja lehtiä netissä.



8:25 Pakettiauto lähtee kohti toimistoa. Automatkalla puhutaan muun muassa seuraavan viikonlopun menoista, mennään ehkä Kabulin masentavaan eläintarhaan.

8:40 Töissä. Koordinoin päivän tehtävät tiimin jäsenten kesken. Kahvia, että pystyn heräämään. Luen sähköposteja ja valmistelen muistiinpanoja päivän tärkeää kokousta varten.

9:15 Kohti Yhdysvaltojen suurlähetystöä työtapaamiseen. Lähetystö on Kabulin vaarallisimpia paikkoja, sinne ei ole kovin kiva mennä. Siellä ei varmaan olisi myös kovin kiva työskennellä, sillä työntekijät eivät saa mennä mihinkään Kabulissa, ei edes ravintoloihin. Lähetystön sisällä on Pizza Hut ja Burger King. Turvatarkastukset kestivät 50 minuuttia.

10:30 Kokous lähetystössä projektiemme kehityksestä ja uusista ideoista ja tulevasta suunnasta. Lähetystön vessa oli hieno: puhdas, saippualla ja vessapaperilla varusteltu.

13:00 Kokous on vihdoin päättynyt ja kuolen nälkään. Pizza Hut oli kätevä, kuudella dollarilla minikokoinen kasvispizza. Siinä oli sieniä, pettymys.

13:30 Takaisin toimistolla, valmistelen seuraavaa kokousta varten ja teen työaikataulua treenausprojektille.

14:30 Taas kokous. Koko päivä on kokous.

16:00 KOKOUS. Tiimikokous ulkomaalaisten kesken liittyen turvallisuuteen ja keskustelua siitä, mitä voisimme tehdä turvallisuuden parantamiseksi kotona ja töissä. Evakuointisuunnitelma esitellään pian. Jotkut haluavat mennä töihin eri autoilla, jotta reitti ja auto ei olisi helposti tunnistettavissa. Pakoreitti talostamme esitellään.

17:15 Kokous ohi ja työpäivä periaatteessa ohi, mutta nyt alkaa vasta oikea työpäivä, koska muu päivä on mennyt kokouksissa. Valmistelen PowerPoint esitelmän seuraavalle päivälle, teen kalenteriaikataulun projektille, valmistelen tiimin loppuviikon työsuunnitelmat, oikoluen yhden dokumentin, juon kaksi kokista (sitä oikeaa kokista, enkä yleensä koskaan juo sitä. Aina Coke Zeroa, en tiedä mitä tapahtui).

20:15 Lähden kotiin päin, ulkona sataa lunta! Ensimmäinen kerta, kun näen lumisadetta Kabulissa.

20:45 Illalliseksi kaksi päivää vanhaa intialaista takeaway-ruokaa, kadai paneer ja malai kofta, nammm:



Katson jakson Homelandia, johon olen nyt koukussa. Ihanaa nähdä Claire Danesia, Niin sanottu elämäni -sarjasta on liian kauan, oli ikävä.



21:15 Juoruilua kämppisten kanssa, pari työsähköpostia, blogien ja uutisten lukemista. Skypetän nettipankkipalveluun Englannissa tiliasioiden selvittämiseksi. Sähkökatkos, joten puhelu loppui siihen.

22:05 Menen talon katolle ottamaan valokuvia lumisesta ja pimeästä Kabulista, se on kaunis.



22:55 Valitsen vaatteet huomiselle. Kuppi teetä, lisää blogeja, skypeilyä kämppiksen kanssa ja uutisia, nukkumaan. Hyvää yötä.

Sunday, 2 February 2014

Kalterien takaa

Kaksi asiaa tänään:

1. Saimme eilen ennen puoltayötä töistä tekstiviestin, jossa kerrottiin että turvallisuusfirmamme oli suositellut, etteivät ulkomaalaiset menisi töihin turvallisuusuhan vuoksi. Turvallisuusuhkaa ei sen kummemmin selitetty, vain että  meidän pitäisi pysyä kotona. Muiden organisaatioiden työntekijät saivat mennä töihin ja myös meidän paikalliset työntekijät saivat mennä töihin. Oli vähän vaikeaa selittää paikallisille kollegoilleni, miksi minä olen kotona ja he ovat toimistossa.



2. Nämä kalterit. Olen unohtanut kertoa näistä - kun tulin joululomalta kotiin, talomme oli muuttunut vankilan näköiseksi. Kaikissa ikkunoissa on tällaiset rautakalterit. Oloni on itse asiassa vähemmän turvallinen, sillä nopein pakoreitti a) murtovarkaan iskiessä b) talibanien tullessa ja c) tulipalon sattuessa on poistua ikkunasta. Nyt siinä on niin paljon rautaa edessä etten voi. Turvallisuus toikin turvattomuutta.