Saturday, 14 January 2017

Funktionaaliset juopot

Afganistan on kuiva maa, mutta ei länsimaalaisille.

Alkoholilla on aika iso osa monien ulkomaalaisten elämässä Kabulissa, vaikka alkoholi onkin kielletty maassa lailla. Viikonloppuisin ulkomaalaiset juhlivat lähetystöissä, kotibileissä, kansalaisjärjestöissä ja YK:lla, ja kuvaan yleensä kuuluu alkoholi. Lähetystöt ja YK voivat tilata alkoholia ulkomailta ja myydä ja tarjoilla sitä alueillaan. Alkoholi on täällä arvokasta tavaraa, vähän kuten smoothiebaari Saharassa.

Tyypillinen bilepöytä
Jokainen Afganistaniin saapuva ulkomaalainen ei-muslimi saa tuoda mukanaan kaksi pulloa alkoholia. Tämän "säännön" kiertämiseen monet ovat keksineet keinoja, joista tulee mieleen alkoholin salakuljetuskeinot Provinssirockiin 15 vuotta sitten. Ihmiset kaatavat alkoholia samppoopulloihin. Jos tuo alkoholin muovipulloissa, sitä ei kuulemma huomata yhtä helposti läpivalaisussa. Jotkut rakentavat jotain eri taskuosastoja laukkuihinsa. Hätä keinot keksii.

Ensimmäinen alkoholipullo, jonka toin Afganistaniin, heinäkuussa 2013.
Kun aloitin työt YK:lla, ihmettelin, miten ihmiset voivat juoda niin paljon, jopa keskellä viikkoa. Kun asuin normaalissa talossa Kabulin keskustassa ennen YK-työtäni, alkoholia oli aika vaikea saada mistään. Tietyt ravintolat tarjoilivat viiniä - pullo pahaa viiniä kaadettuna teekannuun ja tarjoiltuna teekupeista, 90 dollaria. Tölkki olutta, 12 dollaria.

Tässä kaverini juo olutta kahvimukista libanonilaisessa ravintolassa, johon Talebanit hyökkäsivät 6 kuukautta myöhemmin.
Tietyt pikkukioskit kaupungin keskustassa Share Nawssa myivät alkoholia, mutta huhujen mukaan vodkapulloihin on kaadettu jotain epämääräistä ja länsimainen etiketti liimattu päälle. Silloin alkoholin, varsinkin viinin, juominen oli aika spesiaalia ja yleensä vain viikonloppujuttu, ja silloikin jotain kamalaa rommikolalitkua.

Kansainväliset suhteet.
Afgaanitkin juovat alkoholia, vaikka sitä on vaikea saada. Jotkut valmistavat sitä itse, toiset ostavat niitä kyseenalaisia vodkapulloja Share Nawsta ja jotkut saavat alkoholia ulkomaalaiskavereiltaan. Koska monet afgaanit eivät ole tottuneet juomaan alkoholia ikinä, se, kun he ryyppäävät, ei ole usein mitenkään kaunista katsottavaa. Olen ollut liian monissa juhlissa, joissa joku afgaani oksentaa, huitoo toisia tai kaatuilee muutaman shotin jälkeen. Niin tekee kyllä monet länkkäritkin, yleensä vain useampien shottien jälkeen, että ei voi tuomita.

Kotibileet.
Kabulissa on aika paljon länkkäreitä, jotka kittaavat viiniä ja shotteja keskellä viikkoa. Ei mikään ihme, sillä täällä on aika tylsää, koska oikeastaan minnekään ei voi enää mennä kaupungissa, eikä monilla ole hirveästi harrastuksia. Tai oikeastaan niitä olisi, esimerkiksi meidän alueella on tarjolla joogaa, koripalloa, frisbeetä, piirustustunteja, kuntopiiri, jalkapalloa ja meditointia. Valintakysymyksiä, kai.

Tämä vähän ihmetytti Mazar i Sharifin lentokentällä pohjois-Afganistanissa, joka sekin on kuivaa aluetta. Saksalaiset maksoivat uudesta hienosta terminaalista, mutta brändäys ja mainonta on mennyt vähän pieleen. Afgaanikollegani vannoi, että tässä mainostetaan alkoholitonta olutta. Yeah right.
Eräs tärkeä ohjelmajohtaja YK:lla on lähes aina täysin kännissä, kun näen hänet klo 8 jälkeen ravintolassa tai missään. Siis sellaisessa tilassa, että hän huojuu, sammaltaa, ja kertoo samoja asioita samoille ihmisille noin kymmenen kertaa. Se on aika ahdistavaa sillä hän muistuttaa minua yhdestä alkoholistisukulaisesta, jota on hyvin vaikea kestää humalassa. Nolottaa tyypin puolesta joka kerta, mutta en myöskään tajua, miten hän on toimistossa seuraavana päivänä kello 8 täysin freesin näköisenä ja toimintakykyisenä, neuvottelemassa strategioista ministeriön johtomiesten kanssa.

Nykyään arvostan tällaista spesiaalia alkoholin kulutusta - tässä kuvassa samppanjaa 30-vuotissynttäreinäni hotelli Kämpissä. Arvostan Kämpin kumiankkoja.
Kaverini, kyseisen henkilön kollega, sanoi että ohjelmajohtaja on funktionaalinen juoppo. En ymmärrä, miten se toimii, mutta näköjään toimii. Jos juon illassa kaksi pulloa viiniä, minua ei todellakaan löydä toimistosta seuraavana päivänä, vaan manaamassa olemassaoloani ja elämääni sipsipussi kädessä sohvalla, Gilmoren tytöt repeatilla.

Yhden illan ja pahan viinin loppu.
En pidä tipatonta tammikuuta. Eilenkin oli mukavaa, kun kaverit tulivat kylään, söimme intialaista ruokaa ja kilistimme muutaman lasin cavaa uudelle vuodelle. Pidin viime vuonna kaksi tipatonta kuukautta, jolloin huomasin, miten yleistä juominen on näissä piireissä. Toukokussa laskin noin 12 kertaa, jolloin olin tilanteissa, joissa kaikki muut joivat - siis juhlia, grillaussessioita, illallisia, edustustilaisuuksia. Jos ei juo, mielenkiintoiset drinkkivaihtoehdot ovat aika vähissä. Silloin kittaan aika paljon vaan kuplavettä ja käyn vessassa.

Monet sanovat, että täällä tulee helpommin humalaan ja krapulat ovat rankempia, koska olemme niin korkealla vuoristossa ja happipitoisuus on pienempää. Tai sitten ehkä siksi, että täällä vaan juodaan vähän liikaa.

Wednesday, 11 January 2017

Tervetuloa kotiin

Palasin takaisin Kabuliin pitkän joululoman jälkeen. Turussa oli - 20 astetta, mutta täällä on kylmä. Mittari näyttää öisin miinus 10, mutta se tuntuu kaikin puolin kylmemmältä kuin Suomessa. Lähinnä siksi, että  jäädyn ulkoilman lisäksi sisällä. Asuntoani ei ole eristetty millään tavalla, sisällä on melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Lämmittimenä toimii lämmintä ilmaa puhaltava ilmalämpöpumppu, mutta se ei paljon auta. Sitä ei myös voi pitää koko ajan päällä sillä kaikki sähkö täällä tuotetaan generaattoreilla ja se maksaa todella paljon.

Kotiinpaluun kunniaksi lämminvesivaraajani meni rikki heti ensimmäisenä päivänä, joten illan suihku koostui kattilasta ja muovikiposta. Iso kiitos hänelle, joka keksi vedenkeittimen. Tällainen kauhasuihku tuli tutuksi Intiassa asuessani, jossa sähköt olivat usein poikki ja generaattoria ei ollut. Ei huonompi tapa peseytyä, mutta ei kovin miellyttävää kun kylpyhuoneessa on jääkylmä. Tuli jo kova ikävä äidin lämmintä kylppäriä ja saunaa, mitä luksusta.


Tämä on nyt neljäs talvi, jonka koen Kabulissa. Jotenkin olen aina onnistunut ajattelemaan, että Afganistanin talvet ovat ihanaa aikaa. Jokin "aika kultaa muistot" -ilmiö varmaan. Joka ikinen talvi jäädyn asunnossani. Nukun villasukat, housut, villapaita ja kaulahuivi päällä. Silti aina kesäisin fiilistelen sitä, miten ihanaa täällä on talvella. Se ainakin on ihanaa, että aurinko paistaa aina ja että lumi peittää kaupunkia ympäröivät vuoret. Harmaat päivät ovat todella harvinaisia.

Kabulissa satoi lunta viime viikolla, tämä oli vielä jäljellä. Huomioi upea auringonpaiste klo 8.30 aamulla.

Tänään huomasin, että joogamatossani oli kaksi toukkien tekemää pesää. Ilmeisesti aika tulla takaisin.


Friday, 6 January 2017

Hyvä kiertää

Keräsin viime kuussa lahjoituksia kabulilaiselle naisten turvakodille. Järjestin kavereideni kanssa pub quiz -visailuillan, teemana naisten oikeudet ja naiset noin yleensä, naisiin kohdistuvan väkivallan kamppanjan kyljessä. Emme tietenkään kertoneet muille YKlaisille, että teema on feministinen, muutenhan sinne ei olisi tullut kukaan. Surullista, mutta totta.



Nyt talo (YK:n ravintola) oli täynnä. Monet eivät vaan olleet kovin innoissaan teeman kuulleessaan, mutta eivät tietenkään siinä vaiheessa kehdanneet lähteä. Kysymykset vaihtelivat historian tärkeistä naisista musiikkiin, tieteeseen, taiteeseen ja Afganistaniin, kaikki keskittyen jollain tapaa tasa-arvoon ja naisten oikeuksiin.

Jampat kuulolla.
En voittanut paljon tykkäämispisteitä tällä vedolla ("haluamme viettää hauskaa iltaa emmekä kuulla mitään näin vakavia juttua" oli yleinen palaute). Monet sanoivat että kysymykset olivat vaikeita. Ei kai pubivisan kuulukaan ihan helppo olla!

Keräsin yli 1400 dollaria käteislahjoituksina ja paljon vaatteita, asusteita ja kosmetiikkaa turvakodin naisille. Kun vein rahat ja tavarat turvakotiin, organisaatio oli hyvin innoissaan. Nämä naiset saavat harvoin mitään uutta tai kaunista.

Sain lahjoituksia kasaan kaksi säkillistä vain omista vaatteistani.
Afganistanissa on alle 20 naisten turvakotia, vaikka tarvetta olisi tuhansille tällaisille taloille. Yhden tutkimuksen mukaan yli 80% afgaaninaisista kokee jonkinlaista väkivaltaa elämänsä aikana. Naiset, jotka näissä kodeissa asuvat, ovat useimmiten kokeneet perheväkivaltaa, olleet ihmiskaupan uhreja tai paenneet pakkoavioliittoa.

Turvakodissa, johon vein lahjoitukset, asui kymmenen naista, monet lapsiensa kanssa. Jotkut olivat asuneet siellä jo kolme vuotta. He eivät voi mennä mihinkään, edes ulos kävelemään - usein ainoa paikka, jonne he voivat mennä, on sairaala. Pienempiä vaivoja hoitaa sairaanhoitaja, joka käy viikottain talossa. Naiset pelkäävät perheiden kostoa tai sitä, että pahoinpitelijät löytävät heidät.

Yksi naisten turvakoti Kabulissa.
Naiset, joille juttelin, kokevat olonsa turvalliseksi turvakodissa. Heitä ei hirveästi haittaa, etteivät pääse ulos. Yksi nainen näytteli minulle hienoja vaatteita, jotka hän oli itse ommellut. Lapset käyvät koulua turvakodin sisällä. Naisille on rakennettu myös kuntosali, mutta sieltä puuttuu kaikki laitteet.

Afganistanissa turvakodeista liikkuu usein kaikenlaisia pahoja juoruja. Niitä syytetään siitä, että ne kannustavat naisia karkaamaan kodeistaan. Niiden myös sanotaan olevan bordelleja. Esimerkiksi oikeusministeri vuonna 2012 ihan julkisesti sanoi, että turvakoteja käytetään prostituutioon.

Turvakodit ovatkin aina täysin salaisia. Tämänkin turvakodin piti muuttaa edellisestä paikasta 9 kuukautta sitten, koska se paljastui naapureille turvakodiksi. Joku väkivaltainen aviomies löysi vaimonsa sieltä ja alkoi pitää meteliä. Turvakodin afgaanityöntekijät eivät edes kerro perheilleen, missä tarkalleen he ovat töissä.



Turvakodit toimivat minimaalisilla budjeteilla. Aika käsittämätöntä, että biljooneja dollareja on laitettu Afganistanin auttamiseen viimeisen vuosikymmenen ajan, mutta maa ei silti pysty edes takaamaan peruspalveluja ja turvallisuutta melkein kelleen, ei ainakaan pahoinpidellyille naisille.

Naisten turvakoti käsitteenä ei istu kovin hyvin yhteiskuntaan, jossa naisen paikka on kotona, ja jossa naisten katsotaan yleensä olevan miesten omaisuutta. Vaikka muutama nainen pääsee näihin koteihin ja "pelastuu", heidän on usein hyvin vaikeaa aloittaa elämäänsä uudestaan missään päin Afganistania, koska yksinasuvia naisia ei katsota kovin hyvällä missään naapurustossa. Monet turvakodit neuvottelevat naisten perheiden kanssa, jotta he ottaisivat naisen takaisin. Tämä ei kuitenkaan usein onnistu, sillä jos nainen on karannut kotoa, sitä pidetään suurena syntinä.

Ostoskeskus Kabulissa.
Pää hajoaa, mitä enemmän kuuntelen näitä juttuja ja tapaan ihmisiä, joilla on tällaisia kohtaloja. Eräs kaverini - itse asiassa hän, joka inspiroi minua lähtemään Kabuliin vuonna 2013 - koki pari vuotta sitten ettei jaksaa enää Afganistania, suurena syynä naisten olemattomat oikeudet ja epäinhimillinen kohtelu.

Ei yksi ihminen voi mitään ihmeitä tehdä tässäkään maassa, mutta aina on jotain pientä, mikä on mahdollista ja mikä voi jotenkin vaikuttaa edes yhden ihmisen elämään. Vaikka ahdistaa, tämä pieni ajatus usein kuitenkin kantaa.

Wednesday, 21 December 2016

Kandahar, Afganistanin Beverly Hills

Kävin vähän aikaa sitten Kandaharin maakunnassa. Työni parhaat ja inspiroivimmat asiat ovat ehdottomasti Afganistanin sisällä matkustelu ja maakuntavisiitit. Kabulin toimistossa tietokoneen näppäily on aika usein samanlaista kuin toimistotyöskentely monissa muissakin paikoissa. "Kentällä" (monet avustustyöntekijät vihaavat tätä ilmaisua) omakin maailma aina vähän avartuu.

Täällähän palmujen katveessa voisi kuvata oman Kandahar 90210 -ohjelman.

Yllätyin siitä, miten siisti ja kaunis Kandahar on. Siellä kadun reunoilla kasvaa palmuja! Kandahar on hyvin perinteinen paikka ja siellä on usein turvallisuustilanne aika huono. Talebanit hallitsevat monia maakunnan alueita. En siis odottanut näkeväni kaikkea tätä kauneutta muutaman päivän visiitilläni.

En tule ikinä kyllästymään tähän näkymään. Tämä on myös ensimmäinen muistoni Afganistanista: vuoret lentokoneen ikkunasta.
Kandahar City.
Kandahar on Afganistanin toiseksi suurin kaupunki Kabulin jälkeen. Vuodesta 1994 vuoteen 2001 kaupunki oli Talebanien hallinnon pääkaupunki. Kulttuurillisesti ja poliittisesti paikka on ollut pataaneille (yksi maan isoimmista etnisistä ryhmistä) tärkeä jo pari vuosisataa.

Lounas toimistossa. Paljon Kandaharin herkullista aarretta, granaattiomenaa!
Granaattiomenaa joka puolella.
Kandahar on kaunis. Maakunta on tunnettu erinomaisista viinirypäleistä ja granaattiomenista. Ja kuulemma kannabiksesta myös. Ostin ison laatikon Kandaharin parhaimpia ja laadukkaimpia granaattiomenia mukaan Kabuliin, kannabikset jätin kasvamaan muiden iloksi.

Paikallista seinätaidetta muistuttamassa kandaharilaisia poliorokotteen tärkeydestä.

Kandahar jää ikuisesti mieleeni, sillä täällä ensi kertaa näin, kun nainen synnytti lapsen. Tilanne oli täysin absurdi - olin haastattelemassa kätilöitä synnytysosastolla heidän työstään ja kun kirjoittelin muistiinpanojani vihkoon, vilkaisin vasemmalle, ja siellä nainen juuri pusersi vauvan ulos itsestään, ilman minkäänlaista huutoa tai ääntä. Tämä on kuulemma varsin normaalia - "kyllä naiset saavat huutaa, jos haluavat", minulle vakuutettiin. Se ei vaan ole kovin soveliasta. Synnytysosastollakin naisen osa on olla mahdollisimman huomaamaton, näkymätön.

En edes tiennyt että siellä oli joku juuri samaan aikaan synnyttämässä. Varmaan heillekin todella mukava tilanne, kun vieressä on joku ulkomaalainen kameran ja vihkon kanssa. Lapsi ja vauva voivat hyvin.

Kandaharissa minua viehättää upeat värit. Monilla miehillä on päällä violettia ja vaaleanpunaista. Pinkkejä talojakin löytyy.
Lisää Kandaharin värimaailmaa - violetti on monen suosikki.
Kandaharissa tapaamani lääkäri kertoi, että hoitaa usein lapsia, joita "lääkitään" oopiumilla. Oopiumia annetaan sairaille lapsille lääkkeenä, mutta myös jotta lapset rauhottuisivat ja nukkuisivat paremmin. Olen kuullut tästä tavasta ennenkin Afganistanissa. Oopiumia on helposti saatavilla, mutta monet eivät ymmärrä, että se on vaarallista ja addiktoivaa.

Tämä vauva syntyi juuri Kandaharissa. Afganistanissa on tapana sitoa vauvat tiukkaan pakettiin.
Maakuntamatkoissa mielenkiintoisinta on tällaisten tarinoiden kuuleminen, joita en kuulisi missään muualla, ja sellaisten ihmisten tapaaminen, joita en muualla tapaisi. Kuulen surullisia tarinoita (kuten näistä oopiumivauvoista) mutta usein myös iloisempia juttuja, joista saan lisää uskoa tämän maan tulevaisuudelle. Kuten kaikki mahtavat kätilönaiset, jotka pelastavat lapsien ja äitien henkiä vaikeissa olosuhteissa, ilman kunnon välineitä ja tiloja.

Matkailu avartaa ja rikastuttaa noin yleensä joka puolella, mutta matkailu Afganistanissa avartaa aina ihan eri tavalla.




Monday, 21 November 2016

Afganistan - turvallinen maa ihan kaikille

Muutama tunti sitten itsemurhapommmittaja räjäytti itsensä ja tappoi yli 30 ihmistä ja haavoitti kymmeniä shiia-moskeijassa Kabulissa. Taleban on sanoutunut irti teosta ja kukaan ei vielä ole ottanut vastuuta. Tämä on kolmas shiia-muslimeihin  kohdistuva hyökkäys tänä vuonna.

Sosiaalisessa mediassa kiertelee kuvia moskeijasta ja uhreista. Siellä on valokuvia kymmenistä toistensa päällä makaavista ruumiista, lapsista, naisista, miehistä. Irronneita käsiä ja jalkoja, verta. Kasvoja. Ihmisiä, jotka vielä pari tuntia sitten elivät, ja olivat kerääntyneet rauhassa juhlistamaan uskonnollista päivää.

En hyväksy tunnistettavien uhrien valokuvien jakamista somessa. Silti klikkasin ihan jokaisen kuvan, joka oli jaettu. Tässä yksi niistä kuvista - lapsen jalka. Usein asiat konkretisoituvat vasta sitten, kun ne ovat konkreettisia. Jalka. Lapsi. Elämä, joka on nyt ohi.

Kymmenet ihmiset kuolivat taas tänään, ja minkä vuoksi?



Afghanistanin sodan uhriluvut kasvavat koko ajan. Viime vuonna yli 11,000 ihmistä kuoli tai haavoittui, enemmän kuin koskaan sen jälkeen, kun YK alkoi laskemaan uhrilukuja 2000-luvun alussa. Yksi neljästä uhrista on lapsi.

Kun selaan kännykkääni, näen monia ilmoitusviestejä erilaisista pommeista viime viikkojen aikana Kabulissa: 5.11, klo 9:34 - Badam Aghe, magneettinen pommi räjähti. 7.11, klo 17:00 - Ministry of Higher Education, magneettinen pommi. 16.11, klo 8:09 - Puli Mahmoud Khan, itsemurhapommittaja.

Silti EU-maat tuumaavaat, että tämähän on ihan turvallinen maa (varsinkin nämä kaupungit!), jonne on ihan OK palauttaa kymmeniätuhansia afgaaneja, joille ei myönnetä turvapaikkaa.

Tänne vaan kaikki rakentamaan uutta elämää, hyvin se varmasti menee.

Saturday, 19 November 2016

Miljoona afgaania liikkeellä

Afganistanissa on meneillään humanitäärinen kriisi, joka vain pahenee kun talvi lähenee. Sadattuhannet afgaanit lähtivät Pakistaniin Afganistanin sotaa ja kovia oloja pakoon viimeisten vuosikymmenien aikana ja nyt he palaavat "kotimaahansa" isoin joukoin, nopeammin kuin koskaan ennen. Yli 600,000 afgaania on tullut takaisin Pakistanista tämän vuoden aikana. Viime kuussa yli 170,000 ylitti Pakistanin rajan.

Rekka ylitti juuri Pakistanin rajan ja saapui Afganistaniin. Mukana on pakolaisperheen koko omaisuus - huonekalut, vaatteet, lehmä.
Afgaanipakolaiset joutuvat palaamaan takaisin, koska Pakistan päätti kesäkuussa, ettei suostu enää pitämään heitä maaassa. Poliisi ja viranomaiset ovat alkaneet hätistelemään ja uhkailemaan afgaaneita, joilla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin kotimaahansa.

Torkhamin rajanylityspaikka.
Kävin viime viikolla Torkhamin rajalla, joka sijaitsee itäisessä Nangarharin maakunnassa. Suurin osa Pakistanista tulevista afgaaneista ylittää Torkhamin rajan - noin 5000 ihmistä joka päivä. Suurin osa afgaaneista, joiden kanssa puhuin, kertoivat että he lähtivät poliisin uhkailun ja väkivallan vuoksi.

Heillä ei ole mitään tässä maassa - ei työpaikkaa, rahaa, maata, asuntoa. Monet ovat asuneet kymmeniä vuosia Pakistanissa, eivätkä koe tätä maata omakseen. Lapset eivät ole ikinä käyneet Afganistanissa.

Tämä poika sai rokotteet väliaikaisessa terveyskeskuksessa rajalla.
Monet pakolaiset eivät pääse kouluun, koska heillä ei ole tarvittavia papereita. Terveyskeskuskset eivät pysty tarjoamaan kunnollista terveydenhuoltoa kaikille, koska ihmisiä on liikaa ja resursseja liian vähän. Monella ei ole puhdasta juomavettä tai saniteettitiloja. Lapset näkevät nälkää. Täällä ei ole työpaikkoja - Afganistanin virallinen työttömyysprosentti on 40.





Puhuin eräälle Jamilille, joka oli matikan opettaja Pakistanissa ja asui siellä 40 vuotta - nyt hän yrittää saada edes jotain työtä maanviljelijänä. "Ehkä alan kasvattaa sokeriruokoa", hän sanoi. Jamilin isoin toive on, että hänen kaksi lastaan voisivat mennä kouluun.

Nämä tytöt saapuivat juuri Afganistaniin ensimmäistä kertaa.
Wali Mohammad mursi kätensä, kun pakkasi perheensä omaisuutta rekkaan, samalla kun poliisi hätisteli ja ahdisteli. Hänelläkään ei ole suurempia suunnitelmia tulevaisuudelle. "Kunhan löytyisi töitä, jotta voin elättää perheeni". Hänellä on seitsemän tytärtä ja viisi poikaa.

Nangarharin maakunnan pääkaupunki Jalalabad helikopterin ikkunasta katsottuna.
Afganistanissa on jo yli miljoona sisäisesti siirtymäään joutunutta (internally displaced persons). Tänä vuonna yli puoli miljoonaa on paennut väkivaltaa ja sotaa maan sisällä. Lokakuussa Brysselin konferenssissa EU ja Afganistan sopivat, että kymmeniätuhansia afgaaneja palautetaan maahan, koska täällähän on ihan turvallista.



Talvi lähenee ja yli miljoonalla ihmisellä ei ole mitään paikkaa, jossa asua. Pakolaiset palaavaat maahan, jota he eivät tunne. Tulevaisuus on epävarma, eikä oikeastaan ole mitään parempaa, mitä odottaa. Maan olot eivät ole menossa parempaan suuntaan, vaan konflikti ja sodan uhriluvut kasvavat koko ajan.



Hallitus ja avustusjärjestöt yrittävät auttaa parhaansa mukaan, mutta ihmisiä on liikaa ja pakolaiset palaavat liian nopeaan tahtiin. Tällaisessa tilanteessa Brysselin EU-diili on ihan järjetön. Sopimuksen nimi on Joint Way Forward, yhteinen tie eteenpäin. Afgaanit takaisin maahansa, joka on täysin epästabiili ja natisee liitoksistaan. Ei tässä vaikuta olevan mitään yhteistä, eikä ainakaan tietä eteenpäin kohti jonkinlaista valoisaa tulevaisuutta.



Saturday, 12 November 2016

Vaalitunnelma Afganistanissa

Tämä viikko on ollut raskas aika monelle. Petyin amerikkalaisiin, vaalitulokseen, demokratiaan, ihmisiin, toivoon paremmasta, ääriaatteiden, naisvihan ja ulkomaalaisvihan voittoon.

Keskiviikkoaamuna tapasin amerikkalaisen ystäväni Kabulin luksushotellissa aamiaisella. Hän antoi minulle lahjaksi nämä upeat Clinton ja Trump -pelikortit. Kun kauhoin naamaani köyhiä ritareita, juustoa ja tuoremehua, en todellakaan olisi vielä silloin uskonut, että Trump voi oikeasti voittaa. Karu todellisuus iski vasta pari tuntia myöhemmin kun palasin töihin.



Ei-niin-hyvää huomenta keskiviikkona.

Afgaanikollegani ottivat uutiset vastaan melko rauhallisesti. Pienen kyselygallupin (paitsi että ne eivät näköjään ole kovin luotettavia) mukaan afgaanit eivät vihaa Trumpia niin isolla volyymillä kuin suurin osa ulkomaalaisista, jotka tunnen. Hän tulee kuulemma olemaan hyvä taloudelle, koska "hän ei ole kovin poliittinen ihminen eikä keskity niin paljon politiikkaan." Tämähän on tosi hyvä piirre presidentillä.

Kun muistutin, että Trump ei pidä muslimeista eikä haluaisi heitä enää edes Yhdysvaltoihin, ei vastustus silti kasvanut. "En usko että hän oikeasti vakavasti tarkoitti niitä puheita muslimeista".

Yhden sukulainen kyllä pelkää, mitä hänen USA:n viisumihakemukselle nyt tapahtuu.

Yleisesti täällä myös ajatellaan, että Trump on hyvä, koska hän on Pakistania vastaan, ja se tulee auttamaan Afganistania. Trump ei tosin ole sanonut paljon mitään Pakistanista, Afganistanista tai yhtään mistään muustakaan ulkopolitiikkaan liittyvästä asiasta, paitsi että ISIS tullaan jotenkin maagisesti murtamaan, vaikka ei vaivautunut edes selittämään, miten.

Toisaalta jotkut ovat huolissaan, että Trump poistaa kaikki amerikkalaiset joukot täältä, jolloin tilanne menisi suoraan helvettiin kantokorissa (going to hell in a handbasket, yksi lempi-ilmaisujani, joka ei ehkä ihan käänny suomeksi.)

Monet kuitenkin kuulemma tykkäsivät Hillarysta enemmän, koska hän ei ehkä aiheuttaisi niin paljon taas uusia sotia ympäri maailmaa, kuten republikaaneilla on tapana. Mutta nyt kun Trump valittiin, siitä yritetään kovasti löytää parhaita puolia.

Keskiviikon uutiset eivät siis ottaneet niin koville paikallisille afgaaneille. Ihan reilua, onhan täällä ihmisillä vähän isompiakin ongelmia kuin se, kuka johtaa Amerikkaa tuhoon seuraavat neljä vuotta.