Wednesday, 8 March 2017

Taistelukauden verinen alku

Viime viikko on taas ollut verinen Kabulissa. Tänään aamulla Kabulin keskustassa sijaitsevaan sotilassairaalaan hyökättiin. Viisi itsemurhaliiveillä, käsikranaateilla ja kivääreillä varusteltua miestä aloittivat hyökkäyksen yhden räjäyttäessä itsensä sairaalan portilla, jonka jälkeen neljä muuta ryntäsivät sisälle jatkamaan hyökkäystä, tappamaan siviilejä, sotilaita, siivoojia, lääkäreitä, terveydenhoitajia.

Kabulin sotilassairaalan teho-osasto.
Hyökkäyksessä on kuollut ainakin 30 ihmistä, mutta uhriluku on todennäköisesti paljon korkeampi. Isis ilmottautui hyökkäyksen tekijäksi. Arvasin heti, ettei kyseessä ole Taleban, sillä heillä on useimmiten jonkinlainen käsitys siitä, mitkä ovat sodan oikeussääntöjen mukaan sopivia kohteita. Sairaalat eivät todellakaan ole. Ei, vaikka sisällä hoidettaisiin sotilaita, sillä ei ole väliä. Kyseisessä sairaalassa hoidetaan myös siviilejä - se on yksi Kabulin parhaimmista sairaaloista, jolla on parhaimmat resurssit.

Kävin tässä sairaalassa muutama kuukausi sitten. Tapasin lahjakkaita kirurgeja ja potilaita, jotka olivat todella kiitollisia saamastaan hoidosta. Tämänpäiväinen hyökkäys kesti noin 7 tuntia, kun hyökkääjät linnoittautuivat massiivisen sairaalan sisään ja taistelivat afgaanijoukkoja vastaan.

Sairaalavisiitillä. Parempaa henkilökuntaa ja laitteita on vaikea löytää Kabulista.
Tasan viikko sitten Kabulissa räjähti kaksi kertaa päivän aikana kun Talebanit hyökkäsivät poliisiasemaa ja tiedustelupalvelua vastaan. Hyökkäyksessä kuoli ainakin 16 ihmistä, mukaan lukien viisi rokottajaa, jotka olivat kulkeneet päivän Kabulin kaduilla rokottamassa lapsia ovelta ovelle. Tapasin eilen heidän perheensä. Se oli yksi vaikeimmista työpäivistäni tähän mennessä.

Yksi iskussa kuollut rokottaja oli 35-vuotias nainen, jolla oli viisi lasta ja hän oli juuri valmistunut kätilöksi. Naisen aviomies ja lasten isä kuoli vuosi sitten syöpään, ja lapset ovat nyt orpoja, ilman minkäänlaista toimeentuloa. Kysyin 12-vuotiaalta lapselta, mitä hän haluaa tehdä isona ja mikä on hänen haaveensa. Hän kertoi, että halua olla isona kätilö niin kuin hänen äitinsä.

Kaikki perheet ovat surunmurtamia, mutta niin ylpeitä perheenjäsenistään, jotka tekivät tärkeää työtä lasten puolesta. Kaikki perheet sanoivat, että he kuolivat "oikein", tehdessään työtä, johon uskoivat. Yksi äiti, joka menetti nuoren poikansa iskussa, sanoi että Taleban ei anna afgaanien elää kunniallista elämää. He eivät toivo mitään muuta kuin rauhaa.



Tilanne Afganistanissa on todella huono ja se on mennyt huonompaan suuntaan jo pidemmän aikaa. On käsittämätöntä, että Suomi ja monet muut maat julistavat Afganistanin turvalliseksi maaksi, jonne on ihan OK palauttaa turvapaikanhakijoita.

Maahanmuuttovirasto linjaa: "Afganistanin yleisessä tianteessa ei ole tapahtunut merkittäväiä muutoksia keväästä 2016. Maahanmuuttovirasto ja Helsingin hallinto-oikeus ovat olleet yksimielisiä siitä, että Kabuliin voi palata ja sisäinen pako sinne on yleisesti mahdollista."

Taistelukausi alkaa joka vuosi maaliskuussa, kun Talebanit aloittavat tiheämmät iskunsa ympäri maata. Mukana on nyt Isis vahvempana kuin koskaan, ja kymmeniä muita ryhmiä, joilla ei ole mitään kunnioitusta siviilien elämää tai sodan sääntöjä kohtaan. Että tervetuloa Kabuliin vaan, kaikille niille sedille ja tädeille jotka kirjoittavat näitä virallisia linjauksia Kabulin turvallisuudesta.

Monday, 27 February 2017

Lentoemäntäsankarini

Saavuin tänään Heratiin, Afganistanin läntiseen maakuntaan. Lentokoneessa tapasin aivan mielettömän naisen. Ulkonäön perusteella oletin, että hän ei ole afgaani, mutta varmaan Tadzikistanista. Hänellä oli Safi Airwaysin univormu päällä: lyhyt kirkkaansininen jakku, housut, kirkasta punaista huulipunaa, hiukset isolla nutturalla, ei päähuivia. Ei todellakaan tyypillinen afgaaninainen.

Naiset iltapäiväkävelyllä eilen Kabulin joen varrella.
Vielä uskomattomammaksi asian tekee se, että hän on etniseltä taustaltaan pashto (pataani) ja on kotoisin vanhoillisesta Logarin maakunnasta. Hazarat ovat usein vapaamielisempiä ja naisilla on enemmän mahdollisuuksia, tajikeilla vähän vähemmän, mutta pataanit ovat usein kaikista tiukimpia mitä tulee naisiin ja heidän vapauteen työskennellä ja kulkea vapaammin.



Hän valmistui pari kuukautta sitten yliopistosta englannin kielen kandinohjelmasta. Hän aloitti työt Safi Airwaysilla (Afganistanin paras lentoyhtiö, olen fani) kuukausi sitten ja tienaa noin 350 dollaria kuussa, joka on hyvä palkka. Hän elättää sillä perhettään Kabulissa. "Melkein kaikki naiset haluavat vain heti löytää poikaystävän tai mennä naimisiin, mutta minä en halua miestä - haluan käydä töissä ja oppia uusia asioita." Sankari.

Arvioin, että koko lentokone paheksuu häntä - nuori nainen töissä, palveluammatissa, lyhyt jakku, ei päähuivia. Kollegani varmisti, että näin on - kukaan tässä koneessa (paitsi minä) ei pidä asiaa mitenkään hyvänä juttuna. Jopa naiset kuulemma puhuisivat hänestä pahaa.

Kysyin lentoemännältä, mitä mieltä hänen perheensä on hänen työstään. He hyväksyvät työn (raha on varmasti ihan mukavaa), mutta monet sukulaiset eivät. Monille hän ei edes kerro, missä oikeastaan on töissä.



Hän oli niin itsevarma, motivoitunut ja onnellinen. Haki juuri uusia töitä Turkish Airlinesilta. Koko parisatainen matkustamo tuomitsee häntä, mutta hän ei välitä. Hän joutuu usein seksuaalisen häirinnän kohteeksi töidensä aikana. "Kandahariin menevät lennot ovat kamalimpia." Mutta hän kertoo asiasta heti miespuoliselle pomolleen, joka menee ojentamaan ahdistelijoita samantien.

Haluaisin itselleni osan tämän naisen tarmosta, vahvuudesta ja itsevarmuudesta.

Ehkä mahtavin matkalaukkuhihna, jonka olen koskaan nähnyt. Matkatavaroita tarvitsi odotella vain pari minuuttia kun ne kärrättiin koneesta takaovelle ja siitä hihnalle.

Odotin laukkuani tuloaulassa, kun eräs afgaanimies rupesi juttelemaan. "Niin hienoa, että sinä tulet tänne Amerikasta ja kunnioitat meidän kulttuuria käyttämällä päähuivia. Se lentoemäntä oli ihan kamala, ja hän on sentään afgaani! Ei mitään kunnioitusta!"

Mies varmaan luuli että olen jotenkin otettu tästä kommentista. Kysyin häneltä, miksei lentoemäntä saisi pukeutua niin, kuin itse haluaa. Se ei ole soveliasta täällä meidän kulttuurissa. Kysyin miehen mielipidettä, miksiköhän lentoemäntä ei halunnut pukeutua huiviin. Se on varmaan joku markkinointikikka, se vetoaa moniin nuoriin miespuolisiin asiakkaisiin ja tuo lisää tuloja yhtiölle.

Sanoin miehelle, että mielestäni nainen on todella rohkea. Ai rohkea - mitä, tappoiko hän 15 talebania, mikä hänestä tekee rohkean?! Mies kiihtyi ja ärsyyntyi. Jotenkin mahtavaa, että täällä päin se, kuinka monta talebania on tappanut, on rohkeuden indikaattori.

Sanoin, että hän on rohkea, koska hän uskaltaa elää niin kuin haluaa eikä välitä muiden mielipiteistä. Täällä teidän kulttuurissa monien mielestä naisten ei ole oikein soveliasta edes käydä töissä vaan olla vaan kotona, tehdä ruokaa ja hoitaa lapsia. Hän tekee mitä haluaa ja tukee rahallisesti perhettään, vaikka se ei ole hänelle helppoa. Se on rohkeutta.

Mies ei oikein osannut sanoa enää mitään. Poimin matkalaukkuni ja muistin vielä mainita, että en ole Amerikasta.

Toivottavasti tapaan vielä tämän lentoemännän paluumatkalla. Mikä inspiraatio elää enemmän omannäköistä elämää ja välittää vähemmän muiden mielipiteistä tai esteistä. Idolini.

Sunday, 26 February 2017

Lasten mieli

8-18-vuotiaat lapset Kabulista osallistuivat taidekilpailuun aiheella "masennus." En tiedä, miten suomalaiset lapset lähestyisivät aihetta, mutta afgaanilasten taide on, no, masentavaa. Melkein kaikki piirustukset kuvaavat sotaa ja väkivaltaa.













Aivan mieletöntä taiteellista kapasiteettia mutta myös hyvin surullista. Ajattelin, että ehkä näen piirustuksia, jossa tytöt vaikka leikkivät keskenään, pelaavat jotain tai puhuvat toisilleen tai vanhemmilleen. Tai ehkä olisi vaikka koulukiusausta tai yksinäisyyttä. Sen sijaan näen ilkeitä, korruptoituneita poliisimiehiä, jotka haluavat varastaa toisen toimeentulon. Miehen, joka hakkaa vaimoansa. Sotilaskoneita, helikoptereita ja raketteja Kabulin taivaalla, traumatisoituneita lapsia.

Taas juttelin tänään afgaanikollegani kanssa siitä, mihin tämä maa on oikein menossa. Konflikti tappaa koko ajan enemmän ihmisiä, mutta muuta maailmaa ei enää jaksa kovin paljon kiinnostaa. YK laskee sodan uhreja joka vuosi, ja vuonna 2016 lukemat olivat taas huipussaan - 11,418 siviiliä kuoli tai haavottui vuoden aikana.

Olisi kiva ajatella, että ehkä vaikka 10 vuoden päästä kun tulen takaisin ja pyydän lapsia piirtämään aiheesta masennus, sotakoneet eivät enää kiertelisi Kabulia ja maa ei eläisi terrorin ja väkivallan pelossa. Epätodennäköistä, mutta aina kai saa toivoa.

Saturday, 18 February 2017

Ökyviikonloppu

Monilla Kabulissa asuvilla ulkomaalaisilla on tapana mennä Dubaihin rentoutuslomalle, tai shoppailemaan pekonia ja alkoholia. Olen asunut täällä aika kauan, enkä ollut ikinä käynyt Dubaissa, paitsi pitkillä layovereilla ja hakemassa viisumia. Vietin pari viikkoa sitten viikonlopun kaverini kanssa Dubaissa - en erityisesti edes pidä paikasta, mutta tämä tuli tarpeeseen.

Menopaluu FlyDubai-lentoyhtiöllä Kabulista Dubaihin maksaa noin 350 euroa ja matka kestää 3 tuntia. Hyvä onni ei ollut läsnä lähtöpäivänä, sillä päädyimme odottamaan Kabulin lentokentällä 10 tuntia. Sään vuoksi kone lähti Dubaista Kabuliin monta tuntia myöhässä. Olisi varmaan ollut ihan järkevää tarkistaa tämä asia netistä ennen kuin lähdimme lentokentälle, mutta siitä tuli kuitenkin ihan ikimuistoiset 10 tuntia. 10 tuntia, jotka saivat Dubain luksuksen tuntumaan vielä enemmän luksukselta. Kun lentokenttämies vihdoin kuulutti, että boarding FlyDubai, huudahdin riemusta.

Odotus.
Dubaissa yövyimme Le Royal Meridien Beach Resort & Spa -hotellissa, joka on yksi upeimmista hotelleista, jossa olen ikinä ollut. Näkymä parvekkeelta oli tämä:



Hotellissa on oma yksityinen hiekkaranta, monia ravintoloita, baari, uima-allas, spa, ja kaikkea mitä yleensä voi tarvita tai haluta.

Perjantaibrunssit ovat suosittuja Dubaissa. Melkein kaksi vuotta sitten olin brunssilla japanilaistyylisessä Nobussa, ja paikasta tuli heti lempiravintolani koko maailmassa. Se on älyttömän kallis - brunssi sisältäen kaiken proseccon, viinin ja cocktailit, mitä jaksaa juoda, maksaa 150 euroa + tippi. Mutta ruoka, tunnelma ja palvelu on ihan mielettömän hyvää (viivyimme 4 tuntia) ja tämä brunssi ei unohdu ikinä. Kulutan paljon mieluummin rahaa ruokaan ja ravintoloihin kuin vaikka merkkivaatteisiin, spa-hoitoihin tai kosmetologilla käymiseen.






Paras annos Nobussa, Black Cod Yuzu Miso



Paprikasushia! Niin punaista ja kaunista, näyttää ihan kalalta.
Kurkku-sake-cocktail ja joku punainen drinkki.



Neljän tunnin prosecco- ja sushiövereiden jälkeen matka jatkui kohti Dubai Mallia - mielettömän kokoinen ostoskeskus, jossa eksyn joka kerta. Siellä on yksi kiva ravintola, johon menen aina siellä ollessani - Social House, jonka terassilta on upeat näkymät:



Koko lauantain vietin rannalla ja luin kirjaa - Nainen junassa. Aika jännä, paitsi arvasin jo puolivälissä kuka on murhaaja. En ole iso biitsi-fani, mutta päivän tai pari osaan nauttia. Kävin uimassa monta kertaa ja nautin siitä, että sain olla yksin mojitojen ja kirjani kanssa. Yksin biitsillä hengailussa on tosin se huono puoli, että mietin koko ajan, koska joku pöllii rahani ja kännykkäni, kun pulikoin aalloissa.












Koska 10-tuntinen lentokenttäodottelu söi koko torstain, miniloma jäi vain kahden päivän pituiseksi. Lento lähti Dubaista kello 4 aamuyöllä. Kun heräsin lentokoneessa, ajattelin, että nyt saavutaan Kabuliin. Kapteeni ilmoittikin että laskeudumme Peshawariin, Pakistaniin. Vietimme mukavat 3 tuntia Peshawarin kentällä, kunnes sää Kabulissa selkeni.

Matkan alku ja loppu eivät menneet ihan kuten suunniteltu,  mutta kaksi päivää siinä keskellä olivat aika hauskoja, kaiken vaivan ja rahan arvoista. Nyt Dubai on nähty ja koettu, ei tarvitse mennä enää uudestaan. Paitsi ehkä Nobuun. Sinne voisin mennä aina ja ikuisesti.

Peshawarin yllätyspysäkki.

Wednesday, 15 February 2017

Lähtisitkö järvelle

Näin Kabulin Qargha-järven viimeksi kolme vuotta sitten. Tänään palasin paikalle, ja se oli yhtä kaunis kuin mitä muistin. Viimeksi seilasimme järveä polkuveneillä, nyt järvi on osittain jäässä ja lumen peitossa.

 






Järvellä on Spogmai-ravintola, jonne eksyin ensimmäisellä visiitilläni ja palasin paikalle tänään. En tiennyt ensimmäisellä vierailulla, että paikalla on synkkä tarina - Talebanit hyökkäsivät tänne vuonna 2012 ja tappoivat yli 20 ihmistä. Tunteja kestäneen kamppailun jäljiltä seinissä on vieläkin luodinjälkiä.





Qargha-järvi on suosittu afgaanien keskuudessa ja monet tulevat tänne perjantaireissuille ja piknikelle perheiden kanssa kesäisin. Talvella järvellä ei tapahdu paljon mitään, paitsi tämä pieni huvipuisto, jonka karuselli pyörii vieläkin.


Sunday, 5 February 2017

Lappi Kabulissa

Kävelin tänään ulos uuteen työviikkoon, ja ulkona odotti Lappi.

Presidentti julisti lomapäivän.














Neljä talvea Kabulissa enkä ole ikinä nähnyt näin paljon lunta. Vaikka se on kaunista, se on tappanut jo yli 40 ihmistä viime päivien aikana ympäri maata.