Saturday, 18 February 2017

Ökyviikonloppu

Monilla Kabulissa asuvilla ulkomaalaisilla on tapana mennä Dubaihin rentoutuslomalle, tai shoppailemaan pekonia ja alkoholia. Olen asunut täällä aika kauan, enkä ollut ikinä käynyt Dubaissa, paitsi pitkillä layovereilla ja hakemassa viisumia. Vietin pari viikkoa sitten viikonlopun kaverini kanssa Dubaissa - en erityisesti edes pidä paikasta, mutta tämä tuli tarpeeseen.

Menopaluu FlyDubai-lentoyhtiöllä Kabulista Dubaihin maksaa noin 350 euroa ja matka kestää 3 tuntia. Hyvä onni ei ollut läsnä lähtöpäivänä, sillä päädyimme odottamaan Kabulin lentokentällä 10 tuntia. Sään vuoksi kone lähti Dubaista Kabuliin monta tuntia myöhässä. Olisi varmaan ollut ihan järkevää tarkistaa tämä asia netistä ennen kuin lähdimme lentokentälle, mutta siitä tuli kuitenkin ihan ikimuistoiset 10 tuntia. 10 tuntia, jotka saivat Dubain luksuksen tuntumaan vielä enemmän luksukselta. Kun lentokenttämies vihdoin kuulutti, että boarding FlyDubai, huudahdin riemusta.

Odotus.
Dubaissa yövyimme Le Royal Meridien Beach Resort & Spa -hotellissa, joka on yksi upeimmista hotelleista, jossa olen ikinä ollut. Näkymä parvekkeelta oli tämä:



Hotellissa on oma yksityinen hiekkaranta, monia ravintoloita, baari, uima-allas, spa, ja kaikkea mitä yleensä voi tarvita tai haluta.

Perjantaibrunssit ovat suosittuja Dubaissa. Melkein kaksi vuotta sitten olin brunssilla japanilaistyylisessä Nobussa, ja paikasta tuli heti lempiravintolani koko maailmassa. Se on älyttömän kallis - brunssi sisältäen kaiken proseccon, viinin ja cocktailit, mitä jaksaa juoda, maksaa 150 euroa + tippi. Mutta ruoka, tunnelma ja palvelu on ihan mielettömän hyvää (viivyimme 4 tuntia) ja tämä brunssi ei unohdu ikinä. Kulutan paljon mieluummin rahaa ruokaan ja ravintoloihin kuin vaikka merkkivaatteisiin, spa-hoitoihin tai kosmetologilla käymiseen.






Paras annos Nobussa, Black Cod Yuzu Miso



Paprikasushia! Niin punaista ja kaunista, näyttää ihan kalalta.
Kurkku-sake-cocktail ja joku punainen drinkki.



Neljän tunnin prosecco- ja sushiövereiden jälkeen matka jatkui kohti Dubai Mallia - mielettömän kokoinen ostoskeskus, jossa eksyn joka kerta. Siellä on yksi kiva ravintola, johon menen aina siellä ollessani - Social House, jonka terassilta on upeat näkymät:



Koko lauantain vietin rannalla ja luin kirjaa - Nainen junassa. Aika jännä, paitsi arvasin jo puolivälissä kuka on murhaaja. En ole iso biitsi-fani, mutta päivän tai pari osaan nauttia. Kävin uimassa monta kertaa ja nautin siitä, että sain olla yksin mojitojen ja kirjani kanssa. Yksin biitsillä hengailussa on tosin se huono puoli, että mietin koko ajan, koska joku pöllii rahani ja kännykkäni, kun pulikoin aalloissa.












Koska 10-tuntinen lentokenttäodottelu söi koko torstain, miniloma jäi vain kahden päivän pituiseksi. Lento lähti Dubaista kello 4 aamuyöllä. Kun heräsin lentokoneessa, ajattelin, että nyt saavutaan Kabuliin. Kapteeni ilmoittikin että laskeudumme Peshawariin, Pakistaniin. Vietimme mukavat 3 tuntia Peshawarin kentällä, kunnes sää Kabulissa selkeni.

Matkan alku ja loppu eivät menneet ihan kuten suunniteltu,  mutta kaksi päivää siinä keskellä olivat aika hauskoja, kaiken vaivan ja rahan arvoista. Nyt Dubai on nähty ja koettu, ei tarvitse mennä enää uudestaan. Paitsi ehkä Nobuun. Sinne voisin mennä aina ja ikuisesti.

Peshawarin yllätyspysäkki.

Wednesday, 15 February 2017

Lähtisitkö järvelle

Näin Kabulin Qargha-järven viimeksi kolme vuotta sitten. Tänään palasin paikalle, ja se oli yhtä kaunis kuin mitä muistin. Viimeksi seilasimme järveä polkuveneillä, nyt järvi on osittain jäässä ja lumen peitossa.

 






Järvellä on Spogmai-ravintola, jonne eksyin ensimmäisellä visiitilläni ja palasin paikalle tänään. En tiennyt ensimmäisellä vierailulla, että paikalla on synkkä tarina - Talebanit hyökkäsivät tänne vuonna 2012 ja tappoivat yli 20 ihmistä. Tunteja kestäneen kamppailun jäljiltä seinissä on vieläkin luodinjälkiä.





Qargha-järvi on suosittu afgaanien keskuudessa ja monet tulevat tänne perjantaireissuille ja piknikelle perheiden kanssa kesäisin. Talvella järvellä ei tapahdu paljon mitään, paitsi tämä pieni huvipuisto, jonka karuselli pyörii vieläkin.


Sunday, 5 February 2017

Lappi Kabulissa

Kävelin tänään ulos uuteen työviikkoon, ja ulkona odotti Lappi.

Presidentti julisti lomapäivän.














Neljä talvea Kabulissa enkä ole ikinä nähnyt näin paljon lunta. Vaikka se on kaunista, se on tappanut jo yli 40 ihmistä viime päivien aikana ympäri maata.

Saturday, 4 February 2017

Kiehumispisteessä

Järjestimme tänään Kabulissa elokuvanäytöksen dokkarista Kiehumispiste. Mukana oli lähinnä Kabulin suomalaisia ja muutama ulkomaalainen, lakritsi- ja popcornkulhojen ympärillä sulassa sovussa, vaikka mielipiteet jakutuvat täälläkin melko rajusti.

Dokumenttia kuvaillaan näin:

Kiehumispiste on dokumenttielokuva, joka esittelee vihaisen ja jakautuneen Suomen eri osapuolet Odinin sotureista turvapaikanhakijoihin - kunnioittaen ja stereotypioita karttaen. Se on tarkoitettu johdannoksi ja keskustelun herättäjäksi ja katsottavaksi yhdessä kaikkialla siellä missä ihmiset kohtaavat.



Kiehumispiste oli mielenkiintoinen dokumentti, joka sai minut tuntemaan kaikkea sitä, mitä olen jo tällä viikolla kokenut: vihaa, epätoivoa, pelkoa, pettymystä, inhoa, ärtymystä, raivoa, surua. Mukaan tuli nyt myös vahva häpeä.

Dokumentissa kuvataan Suomen kahtiajakoa ja aivan järjetöntä rasistista vihaa. Yhdessä kohtauksessa kaksi pakolaislasta menevät lastentarhaan ja muut lapset sanovat etteivät pidä uusista tulokkaista, nimetkin "ovat tyhmiä". "Odinin soturit" ja uusnatsit mesoavat ympäri toreja bannereiden kanssa, "refugees have no right to be here and ruin Finland's safety." Mielenosoittajat sanovat somaleille, että toivovat heidän kurkkunsa viillettävän. Kuulutetaan, kuinka suomalaiset miehet eivät raiskaa naisia - muslimit raiskaavat ja alistavat. On ihan OK kulkea ympäriinsä t-paidassa tekstillä "Adolf Hitler, European Tour 1938-45".

Tämä ei ole se Suomi, josta olen ylpeä ja jota arvostan. Dokumentin katsomisen jälkeen puistatti - tiedän, että meininki on siellä nykyään tällaista ja tiedostan, että rasismi ja ulkomaalaisviha kukoistaa, Suomessa ja muuallakin Euroopassa. Sen näkeminen taas konkreettisesti kuitenkin lisää ahdistusta. Haluan olla kotimaastani ylpeä ja rakastan siinä niin monia asioita, mutta en ymmärrä, minne maa menee. Miten niin monista on tullut niin kylmiä ja rajuja? Miten vihapuhe on nykyään ihan mainstream?

Dokumentissa näytettiin myös iso siivu ex-kotikaupunkini Forssan turvapaikanhakijoita vastaan järjestetystä mielenosoituksesta:

Onneksi täältä pääsi pois yli 10 vuotta sitten.

Elokuvan mielenkiintoisia hetkiä ovat Tapsan ja Oulan keskustelut saunanlauteilla. He ovat eri mieltä melkein kaikesta, mutta pystyvät silti juttelemaan asioista rauhallisesti. Elokuvasta toivotaan "keskustelunavaajaa" ja tietynlaista tietä kunnioittavaan dialogiin. Ymmärryksen kasvamista ja kasvattamista.

Juttelin tästä kaverini kanssa näytöksen jälkeen - ei kai ihan kaikkea aina tule edes "ymmärtää" tai "yrittää avata keskustelun kautta"? Jos joku on täysi rasisti, joka ei koe, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, siitä on mielestäni turha keskustella tai avata dialogia. Kirjoitin asiasta myös vuosi sitten. Jos ihmiset eivät usko faktoja, keksivät omia faktoja, eivät usko ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon eivätkä omaa minkäänlaista kykyä empatiaan, niin en koe siinä tilanteessa hirveästi mitään, jota keskustelu voisi avata minnekään suuntaan. Paitsi sisäiseen raivooni.

Dokumentti ahdisti, mutta suosittelen sitä silti kaikille. Sen voi katsoa ilmaiseksi, jos järjestää tapahtuman ja rekisteröi sen - siis kuka tahansa voi rekisteröidä tapahtuman kotisohvalleen täällä. Yksityistilaisuudesta julkaistaan vain kaupungin nimi.

Tuesday, 31 January 2017

Mitä täällä tapahtuu

On vaikea uskoa, että Trumpin muslimikielto on oikeasti totta. Tätä suru-uutista tulee nyt joka tuutista: Facebook-fiidistäni, Al Jazeeralta, nettilehdiltä. Että Iranista, Irakista, Somaliasta, Syyriasta, Libyasta, Jemenistä ja Sudanista tulevat ihmiset eivät saa enää ainakaan vähään aikaan mennä Amerikkaan. Haluaisin kysyä, miten listalta puuttuu Afganistan tai Pakistan. Afganistanissa on tällä hetkellä noin 20 aktiivista terroristiryhmää. 

Toisaalta isoin kysymys on, mitä täällä oikein tapahtuu. Tämä tuntuu kuin joltain toiselta maailmalta, jolle ei vaan oikein voi tehdä mitään ja joka jatkaa vajoamistaan. Muslimi ei ole sama asia kuin terroristi, ja terrorismia ei voi kitkeä sulkemalla rajat maailman muslimeilta. Koko touhu vain lietsoo lisää vihaa, kostoa ja terrorismia.

Kun uutiset tästä kiellosta tuli, olin juuri viettämässä mukavaa viikonloppua Dubaissa kaverini kanssa. Hän on Iranista. Viikonlopusta tulikin siis joiltain osin masentava, kun kaverini velloi tässä Irania kohtaan koetussa vihassa. Hän ei edes ikinä halua Yhdysvaltoihin, mutta on silti katkera ja vietti koko lauantain hotellihuoneessa bissen ja älypuhelimensa kanssa.

Minä lähdin rannnalle juomaan cocktaileja ja lukemaan kirjaa, koska en jaksa muutakaan.


Facebookissa monet ovat täynnä paloa - vastustamme, protestoimme, kokoonnumme, huudamme, argumentoimme, kirjoitamme vetoomuksia ja kirjeitä. Minä en jaksa, koska kaikki ympärillä tapahtuva on liian masentavaa ja isoa. Olen keskittynyt pieniin asioihin - ruokin adoptiokissaani, järkkäsin lisää lahjoituksia naisten turvakodille, tein kasvishampurilaisen, söin maapähkinävoisnickersin. 

Kävin katsomassa Dubaissa elokuvateatterissa La La Landin, joka oli iso pettymys. Tarina oli lattea, musiikki ei mitenkään mieleenpainuvaa, yleisvire masentava muutenkin. Mutta ainakin kahden tunnin ajan ajattelin jotain muuta, kuin sitä mihin suuntaan tämä maailma on menossa.


Voisiko joku kertoa, mitä joku oikeasti voi tehdä tälle kaikelle? Siis jotain simppelejä keinoja vaikuttaa? Epätoivo ottaa vallan.

Vuosien päästä kysytään, mitä sinä teit silloin kun kaikki tämä hulluus tapahtui?

En mitään, join G&T:tä rannalla.

Saturday, 14 January 2017

Funktionaaliset juopot

Afganistan on kuiva maa, mutta ei länsimaalaisille.

Alkoholilla on aika iso osa monien ulkomaalaisten elämässä Kabulissa, vaikka alkoholi onkin kielletty maassa lailla. Viikonloppuisin ulkomaalaiset juhlivat lähetystöissä, kotibileissä, kansalaisjärjestöissä ja YK:lla, ja kuvaan yleensä kuuluu alkoholi. Lähetystöt ja YK voivat tilata alkoholia ulkomailta ja myydä ja tarjoilla sitä alueillaan. Alkoholi on täällä arvokasta tavaraa, vähän kuten smoothiebaari Saharassa.

Tyypillinen bilepöytä
Jokainen Afganistaniin saapuva ulkomaalainen ei-muslimi saa tuoda mukanaan kaksi pulloa alkoholia. Tämän "säännön" kiertämiseen monet ovat keksineet keinoja, joista tulee mieleen alkoholin salakuljetuskeinot Provinssirockiin 15 vuotta sitten. Ihmiset kaatavat alkoholia samppoopulloihin. Jos tuo alkoholin muovipulloissa, sitä ei kuulemma huomata yhtä helposti läpivalaisussa. Jotkut rakentavat jotain eri taskuosastoja laukkuihinsa. Hätä keinot keksii.

Ensimmäinen alkoholipullo, jonka toin Afganistaniin, heinäkuussa 2013.
Kun aloitin työt YK:lla, ihmettelin, miten ihmiset voivat juoda niin paljon, jopa keskellä viikkoa. Kun asuin normaalissa talossa Kabulin keskustassa ennen YK-työtäni, alkoholia oli aika vaikea saada mistään. Tietyt ravintolat tarjoilivat viiniä - pullo pahaa viiniä kaadettuna teekannuun ja tarjoiltuna teekupeista, 90 dollaria. Tölkki olutta, 12 dollaria.

Tässä kaverini juo olutta kahvimukista libanonilaisessa ravintolassa, johon Talebanit hyökkäsivät 6 kuukautta myöhemmin.
Tietyt pikkukioskit kaupungin keskustassa Share Nawssa myivät alkoholia, mutta huhujen mukaan vodkapulloihin on kaadettu jotain epämääräistä ja länsimainen etiketti liimattu päälle. Silloin alkoholin, varsinkin viinin, juominen oli aika spesiaalia ja yleensä vain viikonloppujuttu, ja silloikin jotain kamalaa rommikolalitkua.

Kansainväliset suhteet.
Afgaanitkin juovat alkoholia, vaikka sitä on vaikea saada. Jotkut valmistavat sitä itse, toiset ostavat niitä kyseenalaisia vodkapulloja Share Nawsta ja jotkut saavat alkoholia ulkomaalaiskavereiltaan. Koska monet afgaanit eivät ole tottuneet juomaan alkoholia ikinä, se, kun he ryyppäävät, ei ole usein mitenkään kaunista katsottavaa. Olen ollut liian monissa juhlissa, joissa joku afgaani oksentaa, huitoo toisia tai kaatuilee muutaman shotin jälkeen. Niin tekee kyllä monet länkkäritkin, yleensä vain useampien shottien jälkeen, että ei voi tuomita.

Kotibileet.
Kabulissa on aika paljon länkkäreitä, jotka kittaavat viiniä ja shotteja keskellä viikkoa. Ei mikään ihme, sillä täällä on aika tylsää, koska oikeastaan minnekään ei voi enää mennä kaupungissa, eikä monilla ole hirveästi harrastuksia. Tai oikeastaan niitä olisi, esimerkiksi meidän alueella on tarjolla joogaa, koripalloa, frisbeetä, piirustustunteja, kuntopiiri, jalkapalloa ja meditointia. Valintakysymyksiä, kai.

Tämä vähän ihmetytti Mazar i Sharifin lentokentällä pohjois-Afganistanissa, joka sekin on kuivaa aluetta. Saksalaiset maksoivat uudesta hienosta terminaalista, mutta brändäys ja mainonta on mennyt vähän pieleen. Afgaanikollegani vannoi, että tässä mainostetaan alkoholitonta olutta. Yeah right.
Eräs tärkeä ohjelmajohtaja YK:lla on lähes aina täysin kännissä, kun näen hänet klo 8 jälkeen ravintolassa tai missään. Siis sellaisessa tilassa, että hän huojuu, sammaltaa, ja kertoo samoja asioita samoille ihmisille noin kymmenen kertaa. Se on aika ahdistavaa sillä hän muistuttaa minua yhdestä alkoholistisukulaisesta, jota on hyvin vaikea kestää humalassa. Nolottaa tyypin puolesta joka kerta, mutta en myöskään tajua, miten hän on toimistossa seuraavana päivänä kello 8 täysin freesin näköisenä ja toimintakykyisenä, neuvottelemassa strategioista ministeriön johtomiesten kanssa.

Nykyään arvostan tällaista spesiaalia alkoholin kulutusta - tässä kuvassa samppanjaa 30-vuotissynttäreinäni hotelli Kämpissä. Arvostan Kämpin kumiankkoja.
Kaverini, kyseisen henkilön kollega, sanoi että ohjelmajohtaja on funktionaalinen juoppo. En ymmärrä, miten se toimii, mutta näköjään toimii. Jos juon illassa kaksi pulloa viiniä, minua ei todellakaan löydä toimistosta seuraavana päivänä, vaan manaamassa olemassaoloani ja elämääni sipsipussi kädessä sohvalla, Gilmoren tytöt repeatilla.

Yhden illan ja pahan viinin loppu.
En pidä tipatonta tammikuuta. Eilenkin oli mukavaa, kun kaverit tulivat kylään, söimme intialaista ruokaa ja kilistimme muutaman lasin cavaa uudelle vuodelle. Pidin viime vuonna kaksi tipatonta kuukautta, jolloin huomasin, miten yleistä juominen on näissä piireissä. Toukokussa laskin noin 12 kertaa, jolloin olin tilanteissa, joissa kaikki muut joivat - siis juhlia, grillaussessioita, illallisia, edustustilaisuuksia. Jos ei juo, mielenkiintoiset drinkkivaihtoehdot ovat aika vähissä. Silloin kittaan aika paljon vaan kuplavettä ja käyn vessassa.

Monet sanovat, että täällä tulee helpommin humalaan ja krapulat ovat rankempia, koska olemme niin korkealla vuoristossa ja happipitoisuus on pienempää. Tai sitten ehkä siksi, että täällä vaan juodaan vähän liikaa.