Tuesday, 13 September 2016

Korruptio siellä, korruptio täällä

Yksi asia, joka saa vereni kiehumaan tässä maassa melko usein, on korruptio. Se on yleistä, se on joka puolella ja se vieläkin raivostuttaa ihan säännöllisin väliajoin.

Tänään paikallinen kollegani ilmoitti aamulla lähtevänsä Pakistanin suurlähetystöön. Kun hän tuli takaisin noin tunnin päästä, hän selitti kuinka lähetystön ulkona oli yli kilometrin mittainen jono. No, päästäkseen jonon ohi hän meni vartioivan poliisimiehen luokse, ja kysyi miten tämä voisi auttaa häntä tässä jonoasiassa. Kollegani tarjosi hänelle rahaa, jotta hänen ei tarvisi jonottaa. Poliisi pyysi 1500 afgaania (22 dollaria), mutta lopulta 500 afgaania kelpasi. Kollegani pääsi kilometrin mittaisen jonon ohi, sai passiasiansa hoidettua ja tuli takaisin toimistoon ennätysajassa.

Kollega kertoi tätä juttua minulle ihan innoissaan - onneksi ei tarvinnut  jonottaa!


En ollut kovin innoissaan kuulemastani. Sanoin kollegalleni, että se on väärin ja virkamiehille ei saa tarjota rahaa palveluksia vastaan. Laki on sama kaikille. Jos saavuit niin myöhään, sinun pitää jonottaa kuten muutkin. VARSINKIN koska olet YK:n työntekijä. YK:n työntekijät ovat kansainvälisiä virkamiehiä ja heitä sitoo tietyt normit ja säännöt ihan siviilielämässäkin. Puhumattakaan siitä, että tyyppi meni hoitamaan tätä passi- ja lahjomisasiaa työajallaan.

Kollegani kyllä tietää, ettei se ihan reilua ole, mutta ei myöskään olisi halunnut jonottaa jonossa tunteja muiden tavoin. Hän sanoi, että jonottavat ihmiset huutelivat hänelle, kun hän etuili poliisin saattelemana, mutta hän yritti vain painaa katseensa maahan ja jatkaa matkaa. Aika todellakin on rahaa.


Pari kuukautta sitten menin lentokentälle yhden ulkomaalaisen kollegani kanssa. Hän oli jo valmiiksi ihan hermona siitä, että on myöhässä, koska muka viivyttelin. Vakuuttelin hänelle, että tässä on ihan tarpeeksi aikaa, ei tarvetta paniikkiin. Kun saavuimme lentokentällä olevaan jonoon, hän ojensi rahannipun jollekin lentokenttävirkailijalle, jotta saisi ohitella. Jäin kiltisti jonoon ja näin miehen myöhemmin odotusaulassa, kone ei ollut vielä edes lähdössä. Tämä on tuplasti ärsyttävää, koska kyseessä on YK:n työntekijä ja ulkomaalainen, jonka luulisi ymmärtävän, että vaikka korruptio ja lahjonta on mahdollista ja yleistä tässä maassa, ei sitä silti tarvitse harjoittaa.



Näen korruptiota töissä paljon. Usein ministeriöiden työntekijät yrittävät nyhtää ylimääräistä rahaa ulkomaalaisilta tahoilta. Esimerkiksi kun järjestämme tapahtumia tai koulutuksia, budjetit, joita he pyytävät, ovat täysin kohotettuja. 2000 dollaria päiväkotilasten lauluun, 10,000 dollaria muutaman lappusen printtaamiseen, 5000 dollaria kekseihin. Mutta ärsyttävin asia on, että monet rahottajat rahoittavat tällaista "budjettia" ilman että oikeasti tarkastavat sen ja miettivät paljon asiat oikeasti maksavat. Suuri osa rahoista menee aina jonkun taskuun.

Ongelmia tuottaa myös se, jos ei suostu ministeriöiden vaatimuksiin muutaman tonnin ulkomaan shoppailukoulutusmatkasta - olet hankala tapaus, joka ei halua tukea heidän tärkeää työtä tai vahvistaa heidän kapasiteettiaan. Ihan sama jos saman kurssin voisi käydä Afganistanissa. Olet myös tosi hankala jos et kustanna virkamiehen lisäksi hänen muutamaa kaveriaan Dubaihin. Eräs ministeri kutsui kaverini viime viikolla tärkeään tapaamiseen ihan vain kysyäkseen kuinka paljon tulevalta ulkomaan visiitiltä maksetaan päivärahaa ja josko hän saisi tuoda aviomiehensä ja yhden "avustajan" kantamaan laukkujaan Bangkokiin.


Nepotismi rekrytoinnissa on usein enemmän sääntö kuin poikkeus. Useissa toimistoissa yllättävän monet ovat jotain sukua toisilleen. Työpaikkoja jaellaan suhteiden avulla, ei usein meriitin. Kohtaan ministeriöissä niin monia työntekijöitä, joilla ei ole mitään koulutusta, kokemusta tai tietoa aiheista, joihin heidän osasto keskittyy. He hädintuskin osaavat kirjoittaa sähköpostia.

Sain juuri tietää, että siivoojani putsaa vessani käsisaippualla, lattiani pyykinpesuaineella ja pöytäni tiskiaineella, koska hän ei ole ikinä ennen siivonnut työkseen eikä tiennyt, mitä tekee. Hän oli jonkun toisen siivoojan poika, joten sai työn - työn josta saa nelinkertaisen palkan verrattuna siivojan normaaliin palkkaan Kabulissa. Monet muutkin olisivat varmaan halunneet hakea.



Kun toimistoon ostetaan esimerkiksi televisioita tai sohvia, hinta näyttäisi olevan "markkinoilla" vaikka 5000 dollaria, vaikka kun menee itse tarkistamaan sen, hinta on 2000. Myyjät kirjoittavat vääriä kuitteja, ihan mitä pyydetään, ja loput pidetään itse. Eräs ministeriö sai briteiltä kymmeniä tietokoneita ja tulostimia - mitään näistä ei näkynyt ministeriössä muutaman vuoden jälkeen. Monia sairaaloita ja kouluja on rakennettu, joita sitten ei ollutkaan kun joku oikeasti vaivautui menemään paikalle katsomaan niitä. Monet hakevat hyötyä itselleen ja se on yllättävän helppoa.

Erään ministeriön vessa, johon joku donori on varmaan kustantanut juoksevan veden, saippuaa, siivoojan, ilmanraikastimen, käsipaperia, vessapaperia ja vessanpytyn kannen, vaikkei niitä näy.

Afghanistan on maailman kolmanneksi korruptoitunein maa. En väitä, että afgaanit ovat jotenkin luonnostaan korruptoituneita. Länsimaat loivat tämän ongelman - 2001 vuoden jälkeen tähän maahan on satanut niin paljon dollareita, eikä suurimman osan käyttöä valvota mitenkään. Yli sata biljoonaa dollaria on käytetty kehitysprojekteihin, mutta silti mikään ei ole ihan hirveästi kehittynyt. Oopiumikauppa kukoistaa enemmän kuin ikinä, tiet ovat huonossa kunnossa, monilla ei ole puhdasta vettä, poliisi ja armeija ovat heikkoja, monet joutuvat kävelemään tunteja lähimpään terveyskeskukseen, koulutus on ala-arvoista, naisilla ei ole oikeuksia.


Mutta rahaa silti sataa sisään, ei enää niin paljon kuin ennen, mutta silti. Jotkut rikastuvat, suurin osa ei. Länsimaat ovat luoneet ongelman, jota nyt yrittävät korjata erilaisin työryhmin ja kapasiteetinvahvistamisohjelmin. Jotkut rikastuvat tosi paljon, mutta suurin osa köyhtyy.

Miten käy maalle, jonka ministeriöillä ei ole omaa budjettia ostaa edes vessapaperia?

Saturday, 27 August 2016

Rutiineja

Kirjoitan tätä Istanbulin lentokentällä matkalla takaisin Kabuliin yli kolmen viikon Suomen loman jälkeen. Onnekseni huomaan, että menen mielelläni taas takaisin. En tiedä kuinka mones kymmenes kerta tämä on kun lennän takaisin Hamid Karzai International Airportille, mutta joka kerta onneksi fiilikset ovat olleet jotakuinkin samat. 
Matkalla Kabulin lentokentältä kotiin.
Kiva päästä takaisin töihin tekemään juttuja, joita rakastan. Kabulissa on kavereita, ihanat rutiinini kuten Greyn anatomian katseleminen ja teen litkiminen sohvallani, paha musta Nescafe Gold -kahvi työpöytäni ääressä joka aamu, kookoskeksit, espanjantunnit, aamusmoothiet, torstaibileet, ministeriötapaamiset, ystävien kanssa kahvittelu 10 minuutin suunnitteluajalla, jokapäiväinen urheilu - joogaa, Insanitya, kuntopiiriä, juoksua, uintia, tennistä, jotain.

Hangossa oli ihanaa, yksi lempparikaupungeistani ikinä.


Kabul on Kabul - kaupunkini, jossa meri ei kimmellä ja hanavettä ei voi juoda. Se on ollut kotini yli kolmen vuoden ajan ja sinne on kiva palata, vaikkei se olekaan tietysti yhtä siisti ja helppo ja mukava kuin Turun kotini. Turussa on sentään rakas äitini, jokiranta, kirjasto, Anniskelukahvila Tiirikkala, Tintån pizzat, Ruissalo, Cafe Art, Portsan puutalot.

Varför Paris, vi har ju Åbo.
Lennän muuten Turkish Airwaysilla melkein joka kerta, kun lennän jonnekin. Istanbulin lentokenttä ei lämmitä kovin sydäntäni, mutta rutiinini täälläkin on aina sama - pystytän leirini italialaiseen Carluccios-ravintolaan, juon muutaman lasin viiniä, syön ehkä pastaa tai pizzaa, teen työjuttuja. Viiden tunnin layover kuluu siinä.

Turkish Airlinesilla muuten ärsyttää se, että ihan JOKAIKINEN kerta kasvisateriani on tämä SAMA munakoisotomaattiriisi. Siis aina. Lennän siis noin neljä kertaa joka toinen kuukausi. Enkä edes pidä munakoisosta tai edes hirveästi riisistä. Tiedän, aika iso #firstworldproblem, mutta olipahan pakko avautua. Eikö Turkish Airlines osaa kokata mitään muuta kasvisateriaa kuin munakoisoa?! Miksi, oi miksi?

Ateriani 1:

Munakoisoa.
Ateriani 2, sama päivä, jatkolento:

Lisää munakoisoa!?
Munakoisoärsytys on hyvin tyypillinen firstworldproblem, joka ärsyttää vielä enemmän, kun ottaa asioihin vähän etäisyyttä ja miettii, mikä oikeasti on raivostuttavaa ja ärsyttävää tässä maailmassa.


Kabul on taas kokenut kovia tällä viikolla. Kabulin amerikkalaiseen yliopistoon hyökättiin keskiviikkona ja ainakin 16 ihmistä kuoli - opiskelijoita, opettajia, vartijoita. Mikään terroristijärjestö ei ole vielä ilmoittaunut tekijäksi. Ei tätäkään iskua voi selittää millään järjellä. Kaikki kuolleet ovat afgaaneja, jotka halusivat opiskella rauhassa, tulla joksikin, tehdä töitä tulevaisuudessa, elää perheidensä kanssa. 


Iskussa kuollut professori on hyvän ystäväni kaveri. Professorilla oli monia mahdollisuuksia muuttaa pois Afganistanista ja opiskella ja opettaa maailman huippuyliopistoissa, mutta hän halusi jäädä Afganistaniin ja rakentaa maalle parempaa tulevaisuutta. Hyökkääjät ampuivat häntä päähän ja rintaan kun hän suojeli oppilaitaan luokkahuoneessa. Hän jää monien mieliin ja sydämiin sankarina. Sellainenhan hän oli. Mutta silti: hän on poissa, koska hän päätti jäädä. Afganistan on kaukana turvallisesta maasta, jona monet länsimaat jo sitä pitävät.


Palaan aamulla Kabuliin ehkä pienessä krapulassa ja suuressa väsymyksessä ja alan tehdä asioita, kuten aina teen asioita. Juon mustan Nescafen, vaihdan kuulumisia kollegoideni kanssa, näpyttelen koneella, ahdistun sadoista vastaamattomista sähköposteista, tapaan vanhan ystäväni hotellissa, suunnittelen tulevaa, kokkaan linssikeiton, tuuletan taloni. Elämää ja sellaista.

Tuesday, 9 August 2016

Bamyan, pakahdun

Kävin pari viikkoa sitten nauttimassa Bamyanin maakunnan maagisista maisemista. En ole kokenut missään muualla Afganistanissa, tai ehkä koko maailmassa, tällaista kauneutta. Olen halunnut jo kolme vuotta nähdä syvänsinisen Band-e-Amirin järven, ja nyt vihdoin näin sen. Tunnetilaa kuvaa hyvin sana "pakahtua", sanakirjan mukaan "täyttyä lähes revetäkseen." Pakahtumista tapahtui joka puolella.



Band-e-Amirin järvellä voi vuokrata joutsenpolkuveneitä ja nauttia auringosta järvellä seilaten. Melkein kuin Prahassa olisi! Paitsi että vielä kauniimpaa.

Kävin Bamyanissa ensimmäistä kertaa vuonna 2014 talvella, mutta en päässyt järvelle koska tiet olivat täysin lumen peitossa. Pääsin kuitenkin hiihtämään, mikä oli mahtavaa. Ensimmäinen laskettelukertani koko elämäni aikana oli Afganistanissa. Bamyanissa järjestetään joka vuosi myös hiihtokisat.







Teetauolla tankattiin afgaanien rakastamaa vihreää teetä.



Band-e-Amirin järvi on suosittu afgaaniperheiden keskuudessa. Bamyanissa käy paljon afgaanituristeja, ja joskus ulkomaalaisiakin turisteja, sillä maakunnan katsotaan olevan yksi Afganistanin turvallisimmista. Viime viikolla ryhmä ulkomaalaisia turisteja joutui Talebanien hyökkäyksen kohteeksi Heratin maakunnassa, mutta he olivat ehtineet jo käydä Bamyanissa.




Bamyan on kuuluisa 500-luvulla veistetyistä Buddha-patsaistaan, jotka Talebanit räjäyttivät ja tuhosivat vuonna 2001. Minkäänlaisia jumalankuvia ei sallittu. Nyt jäljellä on Buddhien kokoiset aukot kalliossa.





Lensin Bamyaniin pienellä propellikoneella, joka tuntui lentävän vain muutaman kymmenen metriä vuorien yläpuolella. En hirveästi pidä lentämisestä, mutta näkymät olivat kyllä upeat. Ja kaikki Bamyanin kauneus - niin mieletöntä. Kabul on ihan OK kaupunki, mutta muun maan näkeminen virkistää ja antaa lisää syitä Afganistanissa olemiseen.

Niin kaunis maa, mutta harmi että niin harva saa siitä nauttia.





Saturday, 23 July 2016

Synkkä päivä

Tämä lauantai oli synkkä päivä Kabulissa: ainakin 80 ihmistä kuoli ja yli 200 loukkaantui kun itsemurhapommittajat räjäyttivät itsensä ison mielenosoituksen keskellä. ISIS on kertonut olevansa iskun takana.

Hazara-vähemmistöön kuuluneet protestoivat Kabulissa energialinjan kulkureitistä, josta kirjoitin aiemmin toukokuussa. Hazarat, jotka ovat shiiamuslimeja, ovat usein joutuneet vainon, rikoksien ja terroritekojen kohteeksi.

Sosiaalisessa mediassa postailtiin monia kuvia, joissa näkyi maassa makaavia ruumiita ja ruumiinosia pommien jäljiltä. (Kuva: EPA)
Tämä on tuhoisin isku Kabulissa vuosiin. Isku kohdistui pelkästään siviileihin ja Talebanitkin sanoituivat irti hyökkäyksestä ja tuomitsivat sen. Talebaneillakin on siis jonkinlainen vinoutunut moraalinen kompassi, joka ohjaa heidän hyökkäyksiä ja toimintaa. ISIS haluaa vain tappaa tappamisen ja tuhoamisen ilosta - tai siltä heidän sekoilu vaikuttaa.

ISIS on ennen ollut aktiivinen lähinnä itäisessä Afganistanissa Nangarharin maakunnassa, ei Kabulissa. Valehtelisin jos väittäisin, ettei heidän levittäytyminen tähän naapurustoon pelota.


Sain kämppääni television vasta pari viikkoa sitten. Useimmiten päällä on uutiskanava, ja viimeisten viikkojen aikana jokainen päivä tuo mukanaan pahempia uutisia. Brexit, Istanbulin lentokenttä, Syyria, Irak, Nizza, Turkki, Munchen. Tekisi mieli kääntää kanava aina vain Comedy Centralille, mutta ei kai maailman kauheuksille voi sulkea silmiä ja kohauttaa olkapäitä. Paitsi tapasin viime vuonna joogaopettajan, joka ei ole lukenut tai katsonut uutisia vuosiin. On kuulemma niin masentavaa.

Koko kaupunki on järkyttynyt tästä terroriteosta. Sairaalat ovat täynnä, verenluovuttajista on pulaa. Tällaisina hetkinä on myös mielenkiintoista huomata, ketkä kaikki kysyvät ja tsekkaaavat, onko kaikki OK. Äitini ja belgialainen tyttö, jonka tapasin kerran kaksi vuotta sitten hongkongilaisessa lentokenttäbussissa. En oikein tiedä, mitä tästä kaikesta, siis ihan kaikesta, pitäisi päätellä.

Olin tällä viikolla Bamyanin maakunnassa ja näin kauneimpia näkyjä, mitä olen ikinä nähnyt tässä maassa. Koen täällä niin paljon kauneutta ja ihania hetkiä, mutta niin usein heti perään mitä kamalimpia asioita - vihaa, luoteja, kuolemaa, pommeja. Afganistan on ristiriitainen paikka. Juuri nyt koko maa suree.

Bamyanin maakunnassa tällä viikolla - Bamyan on hazarojen asuinaluetta ja hazarat osoittivat tänään mieltään jotta tuleva TUTAP-sähkölinja kulkisi myös köyhän Bamyanin läpi.

Sunday, 10 July 2016

Kolme vuotta Kabulin auringon alla

Viime viikolla tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun saavuin ensimmäistä kertaa Kabuliin ja siirsin elämäni Lontoosta tänne. Muistan vieläkin ensimmäisen päiväni täällä niin kuin se olisi ollut vasta vähän aikaa sitten. Finlandia-vodka, bileet kesäillassa. Finlandiaa löytyy vaatekaapista vieläkin, mutta kaikki, jotka olivat niissä bileissä, ovat lähteneet pois. Pommituksista ja itsemurhaiskuista tarinoiminen tosin jatkuu juhlissa vieläkin.



Juhlistin kolmivuotista taipalettani ja eloonjäämistä Australian suurlähetystössä. Ajattelin, että sieltä löytyy varmasti komeimmat miehet parhaimmilla aksenteilla, ja olin oikeassa. Kuten kirjoitin viime kerralla, kerron teille miten Kabulissa voi järjestää beach partyt. Näin:



Tarvitsee vain järjestää hiekkalaatikko, puhallettava muovihai ja pieni allas. Ja kaikilla on hauskaa.

Yläilmoissa koko touhua tietenkin vakoilee USA:n vakoilukamerailmalaiva:

Kimallevalo kohtaa vakoojan.
Kabulin bileissä on myös se erikoisuus, että kenkärivistön sijaan oven vieressä on usein nätti rivi luotiliivejä.



Kolme vuotta ja vielä lisää. Huh.

Monday, 4 July 2016

Kaikkea läheltä

Asuinpaikkani on noin yleisesti ottaen aika masentava paikka. Asun isossa YK:n leirissä, jota ympäröi betoniseinät ja piikkilanka.

Home sweet home.
Kaikkea upeaa tältä alueelta kuitenkin löytyy kun vain osaa etsiä ja katsoa, KUTEN:

Itseäni pidempi auringonkukka heti ulko-oveni takana.



Rivi panssaroituja ajoneuvoja aina valmiina. Upea kimmellys ilta-auringossa.



Pihallani kasvaa minttua. Maukkaat mojitot ovat taattuja, aina.





























Pihallani kasvaisi myös suosikkisalaattiani rucolaa, jos puutarhuri ei tasaisin väliajoin ajaisi sitä maantasalle.



Löytyy tällainen urheilukenttä, jossa olen kerran pelannut krikettiä. Siihen se sitten jäikin.



Kaikkien on oltava tunnistettavissa, kukaan ei pääse ikinä yllättämään.



Rypäleitä roikkuu siellä ja täällä - jos sulkee silmät pölyltä ja korvat helikopterien ääniltä, voi melkein meditoida itsensä Toscanan auringon alle. Omat Chiantit katolta lasiin.



Kaksi söpöä konttikauppaa vieritysten, tämä valinnanvaikeus joskus ahdistaa.



Täällä on myös kissoja joka puolella, ei ole yksinäistä kenelläkään. Täällä on myös yhdistys nimeltä Kissakomitea, joten harrastuksista ja yhteenkuuluvuudentunteestakaan ei ole pulaa.

Miau.
Täällä myös paistaa aurinko ihan aina. Ja Suomen virallisen linjauksen mukaan täällä on nyt myös ihan turvallista koko maassa. Tulkaa siis tekin, rantabileet pystyyn Kabulissa (tämäkin on siis kuulemma mahdollista. Kerron ensi viikolla, miten.)



Monday, 27 June 2016

Ja kesä jatkuu

En saanut viettää juhannusta maagisissa Suomen maisemissa, vaan olen takaisin Kabulin kuumassa kesässä. Viime kuun traagiset tapahtumat eivät varmasti unohdu koskaan, mutta ei niiden kai kuulukaan. Ne kulkevat mukana siinä missä muutkin jutut, iloiset ja vähemmän iloiset.

Afganistanin ruusupuskat - en pääse näiden kauneudesta yli ikinä.
Minä melkein kuolin, mutta selvisin. Viha säilyy ampujaa kohtaan - en todellakaan aio antaa anteeksi. Viha säilyy sitä ajatusta kohtaan, että jonkun piti kuolla tässä hyökkäyksessä - miehen, joka teki hyvää työtä muiden turvallisuuden takaamiseksi, miehen, joka riskeerasi elämänsä jotta voisi lähettää pientä kuukausipalkkaa perheelleen Nepaliin. Viha säilyy sitä ajatusta kohtaan, että joku voi ampua sinut koska ajattelee että sinä et ole elämän arvoinen, lähinnä koska olet erilainen kuin minä.

Kaikkihan me tiedämme että elämä on rajallista ja mitä vaan voi tapahtua milloin vaan. Silti, kaikki tämä muistuttaa minua taas uudestaan siitä, miten mikään, varsinkaan elämä, ei ole pysyvää. Tiedän monia asioita, mutta on eria asia tuntea ne läheltä. Elämän kivoista jutuista pitää osata nauttia kunnolla, ja jos ei osaa, niin pitää yrittää opetella paremmin.

Jotkut kysyivät, miten haluan vielä olla täällä töissä ja asua täällä. Haluan kyllä. Vaikka joku päättää tyhjentää AK-47-kiväärinsä minun perjantai-iltapäivääni, en aio luovuttaa hänelle sitä mielihyvää, että lähtisin pois. Jatkan puutarhoissa ja ruohikoilla istumista viikonloppuisin. Jatkan kavereideni tapaamista, kakun syömistä, juoksemista, espanjan opiskelua, joogaa, tietokoneen näpyttelyä, nauramista, kaikkea.

Ampuja ei osunut minuun, mutta parin metrin päässä ollut kukkaruukku otti osuman. Siitäkin olen kiitollinen.

Kaiken tapahtuneen jälkeen oli rauhoittavaa viettää ihanat pari viikkoa Suomessa. Kaverini mökillä sielu lepäsi - järvi, puusauna, joka ritisee ja rätisee kun kaarna palaa, soutuvene, laituri, joutsen. Aika peruskauraa monelle suomalaiselle, mutta en ole ikinä ennen päässyt kokemaan tällaista - se oli aivan mahtavaa.












Kävin Prahassakin, joka on myös entinen kotikaupunkini. Halusin haahuilla pitkin katuja, jotka tunsin. Elää uudelleen vuotta 2008, syödä tsekkiläistä öljyssä marinoitua juustoa, juoda punaviiniä, katsella linnaa joen yli, syödä kahvila-aamiaisia, käydä elokuvissa.

Lempisiltani Prahassa, tätä olen kävellyt satoja kertoja.






Vanhoilla kulmillani, vauvatorni on vielä pystyssä.
Proseccoa pitäisi saada mukaan ihan kaikkialla, mikä mahtava idea.
Kissakin otti rennosti laukussani kahvilassa.
Ja kesä jatkuu Kabulissa.