Monday, 24 July 2017

Abortti Afganistanissa

Tapasin vähän aikaa sitten terveydenhoitajan, joka kertoi minulle yhden masentavimman tositarinan, jonka olen täällä kuullut. "Fatima" työskentelee terveydenhoitajana koillisessa Badakhshanin maakunnassa, pienellä julkisella klinikalla maakunnan pääkaupunki Faizabadin lähistöllä. Kerran klinikalle tuli 16-vuotias tyttö, joka rukoili Fatimaa, että hän saisi klinikalta abortin. Tyttö oli hysteerinen ja anoi apua, mutta Fatima ei voinut kuitenkaan auttaa - abortti on Afganistanissa laiton, eivätkä julkisen puolen terveyskeskukset tee niitä.

Fatima epäili, että tyttö on raiskattu, mutta ei voinut tietää varmasti, sillä tyttö ei suostunut puhumaan tilanteestaan mitään.

Naiset jonottavat klinikan ulkopuolella Badakhshanissa.
Fatima kertoi, että kun tytön isä sai tietää raskaudesta, hän olisi halunnut tappaa tyttärensä. Avioliiton ulkopuolinen lapsi on suuri häpeä perheelle ja koko yhteisölle. Tytön äiti kuitenkin puolusti häntä ja esti "kunniamurhan". Perhe joutui myymään koko omaisuutensa - muutaman vuohen ja pienen maapläntin - jotta saivat tarpeeksi rahaa Kabuliin matkustamiseen ja aborttiin ykisyisellä klinikalla, jossa lääkäri veloitti siitä noin 400 dollaria, joka on täällä paljon rahaa. Perhe menetti kaiken, tärkeimpänä kunniansa muiden silmissä.



Kun tyttö ja äiti palasivat Badakhshaniin, kaikki tiesivät, että tytölle oli tehty abortti. Kukaan ei tulisi ikinä menemään naimisiin hänen kanssaan, koska hän ei ole neitsyt ja vielä sen lisäksi syyllistynyt häpeälliseen aborttiin. Nyt hänen miespuoliset perheenjäsenet hakkaavat häntä säännöllisesti. Hän ei voi ikinä lähteä kotoaan, muuttaa pois tai tehdä mitään elämällään. Ainoastaan äiti suojelee häntä.

Abortti on maassa lailla kielletty, mutta se on silti yleistä. Lääkärit, jotka tekevät abortteja, voivat saada isot sakot tai joutua jopa vankilaan - sama uhka koittaa naisia, jotka hankkivat abortin. Abortti ei ole sallittu edes raiskaustapauksissa - vain jos äidin henki on vaarassa tai jos on todettu että vauva syntyisi hyvin vakavien vammojen kanssa. Näissäkin tapauksissa asiaan vaaditaan monen miehen mielipide ja "asiantuntijalausunto", mukaan lukien uskonnollisen neuvoston.



Naisia kuolee ei-toivottujen raskauksien takia - perheen kunnia on monille, varsinkin miehille, usein tärkeämpää kuin naisen henki. Naiset ottavat suuren riskin, kun he hankkivat laittoman abortin, mutta usein riski kuolla tai kokea vakavaa väkivaltaa raskauden takia on vielä vakavampi.

Sairaanhoitaja-Fatiman kertoma tarina oli ahdistava, mutta valitettavasti hyvin yleinen Afganistanissa. Naiset kärsivät "kunnian" käsitteestä ja koko käsite saa merkityksensä vain naisten kontrolloimisen kautta.

Naiset hankkivat abortteja monista syistä - raiskauksen takia, koska he eivät ole vielä naimisissa, avioeron takia, tai jos ultraääni näyttää, että sikiö on tyttö. Poikalapsia arvostetaan suuresti, ja jos nainen ei kykene synnyttämään poikaa, häntä usein hakataan ja syytetään. Kukaan ei tiedä, että miehen kromosomi päättää lapsen sukupuolen - tämäkin "vaje" on tietenkin vain naisen vika.

Ehkäisy on vieläkin tabu ja naiset synnyttävät keskimäärin 5 lasta elämänsä aikana, eniten kaikista Aasian maista. Myöskään jälkiehkäisytabletteja ei ole vapaasti saatavilla. Monet rinnastavat ne aborttiin, ja menee vielä pitkä aika, ennen kuin tabletit hyväksyttäisiin osaksi maan virallista, sallittua lääkelistaa. Olen monesti joutunut selittämään täkäläisille lääkäreille raiskauksiin liittyvissä koulutuksissa että tabletti ei lopeta jo alkanutta raskautta, vaan estää raskauden alkamisen. Sitä on silti vaikea hyväksyä.

Terveyskeskus Badakhshanissa.
Naiset ja tytöt kärsivät maassa jo muutekin tarpeeksi, ja kun abortti on laiton, he kärsivät vielä enemmän. Monet käyvät klinikoilla, joissa ei ole koulutettuja lääkäreitä tai kätilöitä, ja joutuvat kärsimään huonosti tehdyn abortin seurauksista. Monet menettävät koko omaisuutensa yksityisille klinikoille, koska heillä ei ole vaihtoehtoja.

Naisia kohdellaan kuin rikollisia, mutta he eivät voi tehdä muutakaan, vapaasti päättää omasta elämästään tai kehostaan. Usein valinta on abortti tai oma henki.

Wednesday, 5 July 2017

4 vuotta elämäni parasta aikaa

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun muutin Kabuliin. En vieläkään ole unohtanut sitä päivää ja ensimmäisiä hetkiä, kun astuin ulos Safi Airwaysin 4Q202-lennolta ja löysin itseni Kabulin Hamid Karzai -lentokentältä. Olin paniikissa, mutta tiesin, että nyt on vaan mentävä ja toivottava parasta.

Vieläkin yksi suosikkikuvistani, jonka olen Kabulissa ottanut. Se roikkuu nykyään myös tauluna makuuhuoneessani.
Ja hyvinhän kaikki loppujen lopuksi menikin. Kävelin ulos 20 kilon matkalaukkuni kanssa, siniseen burkaan pukeutuneita naisia tuli vastaan, pojat kerjäsivät rahaa, kello oli 7 aamulla ja heinäkuun aurinko poltti jo kovaa. Olin helpottunut, kun löysin vihdoin kuskini Fawadin odottamassa minua parkkipaikalla C -kauimmaisella parkkipaikalla, pienen punaisen Toyotansa kanssa. Hän vei minut kotiin.

Ensimmäinen retki ulos tutustumaan lähinaapurustoon 6.6.2013.
Ensimmäisen kotini puutarha.


Paljon on mahtunut näihin neljään vuoteen. Sanoisin, että ne ovat olleet parhaat vuoteni elämässäni tähän asti. Olen saanut tehdä työtä, joka on superkiinnostavaa ja inspiroivaa (suurimman osan ajasta ainakin), ja tästä olen kiitollinen. Olen tehnyt joskus ihan kamalia töitä ahdistavissa työpaikoissa, joten todellakin osaan nykyään arvostaa työpaikan merkitystä yhtenä elämäni tärkeänä osana, joka tuottaa suurta onnea.





Olen tavannut monia hyviä ystäviä, jotka ovat vieläkin elämässäni, vaikka ovat lähteneet Kabulista vuosia sitten. Osa on onneksi vielä täällä. Olen tavannut myös ihan mukavia miehiä, mutten vieläkään ketään tarpeeksi inspiroivaa. Mutta se ei sinänsä haittaa, kun elämässä on ollut myös jotain näin söpöä:





Vanha tankki, jonka löysimme pellolta Bamyanissa.
Olen saanut kokea mitä mahtavimpia kokemuksia eri puolilla Afganistania - Kabulissa, Bamyanissa, Heratissa, Kunduzissa, Nangarharissa, Balkhissa, Parwanissa, Kandaharissa... Upeimpia maisemia ja muistoja, joita olen koskaan saanut mistään.

Bamyanin Band-e-Amir -järvi.
Moskeija Mazar-i-Sharifissa.
Badakshan, all-time-favourite.
Olen saanut kokea myös ikävämpiä asioita, kuten olla kiväärimiehen maalitauluna ja nähdä luotien sinkoilevan metrin päässä ohi, ja selvitä siitä samalla kuin yksi ihminen kuoli muutaman metrin päässä. Jotkut joskus sanovat että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta tämän päivän mielellään vaihtaisin. Silti, tämäkin on kasvattanut minua ihmisenä ja jättänyt myös jotain positiivisia jälkiä.

Kunduz.
Afganistan on antanut minulle paljon. Ystäviä, tietoa, rakkautta, työkokemusta, illallisia kavereiden kanssa, urheilua, patikointia, ikävää, jäisiä talviöitä, brunsseja, konsertteja, surua, kattobileitä, matkustelua, kärsivällisyyttä, menetystä, laskettelua Bamyanissa, kauniin kodin, keilaamista Kabulin keilahallissa, joogan, aivan liikaa afgaanimattoja, astioita ja koruja, joista en tiedä miten saan ne ikinä takaisin Suomeen.









Kuten kaikki hyvä, tämäkin tulee pian päätökseen. Neljä vuotta on superpitkä aika olla yhdessä paikassa, ja on aika kokea myös muita maita, kriisejä ja töitä. En vielä tiedä, koska tarkalleen lähden, mutta joku päivä senkin päivän on tultava eteen.

Helppoa se ei tule olemaan, mutta ei kai muutos ikinä ole.

Darulamanin palatsi Kabulissa.
Bloggailen täällä kuitenkin vielä muutaman kuukauden ainakin. Jos teillä on jotain toiveita postauksille, joita haluaisitte minun käsittelevän täällä, kertokaa! Jotkut ovat laittaneet joskus hyviä ehdotuksia kommenttilootaan, jolloin aina ajattelen, että siisti idea ja ehdottomasti kirjoitan siitä pian, mutta sitten olen usein unohtanut. Eli muistuttakaa niistäkin!

Bamyanin Band-e-Amirin järvellä.
Neljä vuotta - vaikea hahmottaa mihin se kaikki meni niin nopeasti, mutta onneksi on tämä blogi, jonka kautta voin mennä aina fiilistelemään vanhoja muistoja kun siltä tuntuu. Kabulia en unohda.

Monday, 3 July 2017

When the going gets tough

Isoin hyökkäys, jonka Kabul on kokenut sitten vuoden 2001, tappoi ainakin 150 ihmistä ja haavoitti satoja Kabulin keskustassa kuukausi sitten. Sen jälkeen kaupungin tunnelma on muuttunut. Ajoin eilen ensimmäistä kertaa räjähdyspaikan ohi - tie oli suljettu muutaman viikon, sillä tuhot olivat valtavia. Pommin lähistöllä olleet rakennukset ovat vieläkin täysin tuhoutuneita, jotkut täysin lytyssä, monet ilman ikkunoita.



Kabul ei monin tavoin ole enää sama kuin ennen. Monet ulkomaalaiset ovat lähteneet, ja monet afgaanit yrittävät lähteä vielä suuremmalla tarmolla kuin ennen.

Muutamat suurlähetystöt kokivat mittavia aineellisia vahinkoja iskussa, jonka vaikutusta on ymmärrettävästi vähätelty - eihän kukaan halua maailman tietävän, että heidän organisaationsa tai lähetystönsä on heikko ja helppo kohde. Jotkut lähetystöt ja organisaatiot ovat lähettäneet kaikki ulkomaalaiset työntekijänsä kokonaan kotimaahan, jotkut ovat evakuoineet henkilökuntaansa vain osittain. Expat-piirit pienenee ja hiljenee.

Kabulin ruusut ja Hesco-turvamuurit.
Kabulin turvallisuustilanne on huonontunut jo monien kuukausien ajan, ja ihan tasaisesti viime vuosien ajan, mutta vasta lähiaikoina paikka on alkanut tyhjentyä.





Sain kuulla ystävältäni lomalla ollessani, että hän joutui lähtemään Kabulista - työpaikka antoi vain 24 tunnin varoitus- ja pakkausajan. Hän lähetti minulle viestin, ettei enää ole täällä kun tulen takaisin - organisaatio evakuoi kaikki ulkomaalaiset työntekijät. Tapasin hänet vuonna 2013 kun tulin tänne töihin, asuimme yhdessä ja hän oli yksi läheisimmistä ystävistäni täällä. Ja sitten hän on vaan poissa, 24 tuntia, neljän vuoden elämä pakattuna, talo tyhjänä.



YK on sinänsä hyvä työpaikka, sillä se säilyy täällä, vaikka tunnelma kirentyisi mittavastikin nykytilanteesta. Pitäisi olla aika vakava skenaario, että kaikki työntekijät lähetettäisiin kotiin tai työskentelemään Dubaista käsin. Siis lähinnä joku sisällissota, suora uhka YK:ta vastaan tai todella kovaksi eskaloituneet väkivaltaisuudet lähialueilla.



Se, että Kabul tyhjenee ulkomaalaisista, on surullista, mutta tuntuu myös melko epäoikeudenmukaiselta. Tässä tilanteessa, kun niin sanotusti shit hits the fan ja koko maa syöksyy alaspäin, afgaanit tarvitsisivat avustusta, kehityshankkeita ja tukea valtion instituutioille enemmän kuin koskaan. Silti samalla apu vähenee, ulkomaalaiset pakkaavat tavaransa. Se lähettää terroristeille viestin, että heidän taktiikkansa toimivat - he saavat juuri sen, mitä halusivatkin.



Samaan aikaan moni länsimaa kategorisoi Afganistanin turvapaikanhakijoille ihan turvalliseksi maaksi asua (varsinkin Kabulin!). Tänne voi hyvällä omallatunnolla palauttaa afgaaneja ilman pelkoa, että heille tapahtuu pahoja asioita. Kuitenkin samalla evakuoidaan ulkomaalaisia työntekijöitä isoista, aidatuista leireistä ja tukikohdista, joita suojelee sadat aseistetut sotilaat, koirat, tarkastuspisteet, panssaroidut autot, piikkilanka ja betonimuurit.



Näkymä Kabulin kadulle panssaroitusta autosta.
Täällä on siis paikallisille ihan turvallista olla ja asua, ja samalla kuitenkaan ei ulkomaalaisille, jotka elävät erittäin turvattua elämää ja harvoin edes astuvat panssaroidusta ajoneuvostaan kadulle.

Tekopyhää?

Sunday, 18 June 2017

Kokeilin päivän ramadan-paastoa, ja näin siinä kävi

Tämä on viides ramadanin paastokuukausi, jonka koen Afganistanissa. Nyt halusin vihdoin itse kokeilla, miltä paastoaminen tuntuu. Olen aina seurannut touhua vierestä ja miettinyt, miten paikalliset jaksavat tätä. Ulkona on 35 astetta lämmintä, aurinko paahtaa kirkkaalta taivaalta, ja syödä tai juoda ei saa auringonnousun ja auringonlaskun välisenä aikana, eli täällä noin klo 4:30 - 19:10.

Ramadanilla on islaminuskossa monta merkitystä - sen koetaan edesauttavan ymmärrystä ja myötätuntoa köyhempiä kohtaan, lisäävän empatiaa ja toisten auttamista ja se osoittaa tottelevaisuutta jumalalle.

Paaston tarkoitusperät ovat kauniit,  mutta olen aina kammonnut ruuasta ja juomasta pidättäytymistä, varsinkin veden, kun ulkona on todella kuuma. Olin melko varma, että kestäisin tätä paastoa vain muutaman tunnin, ennen kuin murtuisin ja joisin ainakin vettä. Olen tottunut syömään jotain ainakin joka neljäs tunti, ja jos en syö, alkaa heikottaa ja kaikki ympärillä ärsyttää. Vettä juon monta litraa päivässä, siis koko ajan, ja ajattelin että vedestä luopuminen tekisi todella tukalaa.

Näin se meni:

Edellisenä iltana pelasin sulkapalloa, tennistä, joogasin puolitoista tuntia ja juoksin 5 kilometriä. Sen jälkeen kello 22 jälkeen maistui massiivinen härkis-tomaattipasta (härkis tuotu Turusta Kabuliin asti). Ja pari litraa vettä.



3:25 Herään ensimmäisen kerran juomaan vettä. Vessassani on isoin torakka, jonka olen ikinä nähnyt. Suihkutan torakkamyrkkyä sen viisisenttisen kehon päälle, ja menen takaisin nukkumaan. (En enää anna armoa, koska niitä on alkanut ilmestyä liikaa ja ne eivät suostuneet pysymään vain vessareviirillään.)

4:30 Herätyskelloni soi - olin googlannut, että aurinko nousee kello 4:45, joten heräsin juomaan puoli litraa vettä ja söin kaksi banaania. Menen takaisin nukkumaan.

7:30 Herään taas, ja juon kaksi desilitraa vettä. Tämä kompromissina siitä, että en herännyt kolmen aikaan syömään kunnollista ateriaa lihoineen ja riiseineen päivineen, kuten monet afgaanit tekevät.

8:15 Kävelen kymmennen minuutin matkan toimistooni 35-asteen helteessä, aurinko paahtaa jo ihan täysiä. Otin mukaan ensimmäistä kertaa sateenvarjon suojaamaan auringolta, vaikka se näyttääkin aika dorkalta. Kymmenen minuutin päästä olen jo täysin läkähtynyt ja tekisi mieli juoda pullollinen vettä.



10:36 kirjoittelen hankesuunnitelmaa ja nettiartikkeleita, oloni on jo nyt ärsyyntynyt ja voimaton. Mahassa on esikurnintavaihe. Olisin normaalisti jo tässä vaiheessa juonut teetä, käynyt kaksi kertaa vessassa, mutta nyt vain istun toimistossani, tuijotan ruutua, ilmastointi täysillä.

11:44 Käyn vessassa, vaikka ei tarvitse, mutta paikallaan istuminen on tylsää. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa, maha kurnii, päätä särkee, mikään ei innosta. Paitsi Blistex Three Butters -huulirasvan levittäminen, koska sitä vanilja-karamelli-kookoskoostumusta voi lipoa huulilta ja kuvitella että söisi jotain.



13:06 Keskittymiskyky on vielä matalampana, valmistelen postauksia sosiaaliseen mediaan. Silmissä tuntuu sekavalta. Kollegani soittaa Jordaniasta, ja jaksan jutella hänen kanssaan puoli tuntia ihan OK-energiatasolla. Yllätyksekseni isoin ongelma ei olekaan jano, vaan aivan hitonmoinen nälkä.

14:00 Oli afgaanikollegan kuolleen aviomiehen muiston kunniaksi järjestetty muistotilaisuus, fatiha, jossa rukoiltiin ja luettiin Koraanista säkeitä. Täällä työpaikoilla järjestetään fatiha aina, jos jonkun työntekijän sukulainen on kuollut. Kollegani on vieläkin täysin surun murtama ja en voinut olla itkemättä katsoessani ja halatessani häntä. Tässä tilanteessa unohtui täysin nälkä tai omat pienet maalliset ongelmani.

15:20 Työpaikkani pääpomo päätti piipahtaa tunniksi venähtäneelle keskustelutuokiolle toimistooni kahvikuppinsa kanssa. Tässä vaiheessa vatsa ei enää kurni, on vain pieni päänsärky ja nuutunut olo. Olen vielä ihmeen funktionaalinen, pystyn kirjoittamaan sähköposteja, maksamaan nettipankissa laskuja ja kuuntelemaan pomoni juttuja.

Jostain syystä Facebook-feed on täynnä kuvia avokadoista, friteeratusta juustosta, raparperijäätelöstä. Mikään ei juuri nyt kuulosta yhtä hyvältä kuin friteerattu, sulava vegaanijuusto, vaikka normaalissa olotilassa tuo ei hirveästi houkuttelisi.

16:50 Lähden töistä kotiin aikaisin, koska en jaksa enää istua samassa penkissä. Ymmärrän nyt, miten tärkeitä työpäivän rytmittämisen takia ovat lounas- ja kahvitauot. Ja vessatauot.



Kabulin on taas vallannut pieni hiekkamyrsky. Silmät ja suu täyttyy hiekasta kymmenen minuutin kävelyn aikana ja hiekanjyvät narskuvat hampaissa. Sentään jotain suussa tämän koko päivän aikana.



17:05 Laitan pyykkiä koneeseen, pakkaan tulevaa matkaani varten. Leikkaan valmiiksi vesimelonia - kollegani sanoi, että vesimeloni on hyvä tapa lopettaa paasto, ennen kuin syö kunnon ruokaa.

17:55 Katson Netflixistä You, Me & Her -sarjaa, josta kaverini vinkkasi. Se on itse asiassa aika hyvä, erilainen komedia/draama. Ulkona räjähtelee, treenaussessio meneillään läheisessä tukikohdassa, uskoisin.

18:30 Laitan pyykin kuivumaan ja teen illallista - paistettuja perunoita, salaattia ja eilistä härkis-tomaattikastiketta.



19:10 Rukouskutsu kaikuu ympärillä oleveista moskeijoista - nyt saa syödä!

Haukkaan vesimelonia. Mutta yllätyksekseni en tunnekaan mitään tajutona euforiaa. En ole enää kovin nälkäinen, vain todella poikki ja uupunut, olo on kuiva. Vesimeloni on hyvää, muttei niin tajunnanräjäyttävää, kuin mitä ajattelin sen olevan. Syön kunnon illallisen ja tankkaan loppuillan vettä.

21:01 Oloni on taas ihan normaali, paitsi väsyttää ja olen valmis menemään nukkumaan. Kannan pyykit sisälle, teen espanjantunnin netissä ja katson telkkaria.

Tulipahan kokeiltua. Paasto olisi varmasti helpompaa jos voisi juoda edes vettä. Päivä oli melko tylsä, ja se korosti pienten asioiden tärkeyttä arjessani - rakastan peruskaurapuuroani ja hedelmää aamulla, teekupposta työpaikalla, lounastauolle kävelemistä, iltapäivän kahvitteluhetkiä. Ja urheilemista illalla, johon ei nyt riitä energiaa.

Mieleni oli noin kello kymmenestä aamulla eteenpäin aika uupunut ja tyhjä, keskittyminen oli vaikeaa. Mutta yllätin itseni, että jaksoin kuitenkin koko päivän. Pystyin tekemään normaaleja töitäni ja vielä erilaisia kotiaskareita. Pystyin juttelemaan kollegoille vaikka ajattelin ensin että suuni tulisi olemaan kuin Sahara, ja että nälän takia menettäisin hermoni hyvin nopeasti tyhmiin asioihin. Paastopäivä oli vähän ankea ja tylsä, mutta ei mitenkään ylivaikea.

Yksi päivä riittää minulle, nostan hattua kollegoille, jotka jaksavat tätä 30 päivää putkeen. Ensi viikolla ramadan loppuu ja tärkeä Eid-juhla alkaa. Koko kansa karkeloi, ja minä skoolaan siskoni kanssa proseccoa kattoterassilla ja juhlin ystävän häitä Lontoossa.

Wednesday, 14 June 2017

Tähtihetki

YK:n pääsihteeri Antonio Guterres kävi tänään pikku kylässäni YK-alueella. Hän on nopealla visiitillä Kabulissa vain tänään, tapaamassa maan johtoa, pakolaisia ja muita tärkeitä ihmisiä.



Guterres vietti yli tunnin YKlaisten kanssa. Ensin hän piti lyhyen puheen ja veisteli vitsejä. Sen jälkeen YK:n työntekijät saivat kysyä häneltä kysymyksiä ja antaa ehdotuksia systeemin parantamiseksi.

Hänellä tuntui olevan aika järkevä asenne kaikkeen. Hän aloitti puheensa toteamalla, että Afganistanista kaksi asiaa on varmoja: ensinnäkin, mikään maa ei voi ikinä valloittaa Afganistania, se on todettu jo monesti. Ja toisekseen: afgaanit eivät ole ihan maailman parhaimpia rakentamaan vahvaa valtiota. Kipeä huomio, mutta nauratti kaikkia. Hän puhui paljon sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja siitä, että YK:n pitää palkata lisää naisia. Ja myös että organisaation pitää tehdä koordinaatiosta parempaa, eikä vaan jauhaa aina sitä samaa "blaa blaa blaata" (hänen sanat, ei minun. Mutta yhdyn mielipiteeseen.)

Guterres sanoi myös, että olemme pulassa. Sekin ihan totta.

Aika kiva tauko työpäivään. Olin eturivissä, koska odotin paikan päällä puolitoista tuntia. Kirjoitin hänen puheestaan myös muistiinpanoja ja räpsin kymmeniä valokuvia. Starstruck. Nörtti mikä nörtti, kansainvälisiä suhteita henkeen ja vereen.


Monday, 5 June 2017

Alle viikko, yli sata ruumista

Kabulin tunnelma on kireä. Viimeisten päivien aikana yli sata ihmistä on kuollut ja yli 500 on loukkaantunut.



Viime viikolla räjähti 1500 kilon rekkapommi, joka tappoi ainakin 90 ihmistä ja haavoitti yli neljääsataa. Se oli isoin pommi, jonka Kabul on kokenut sen jälkeen kun Operation Enduring Freedom alkoi vuonna 2001. Pommin tunsi jokainen Kabulissa - vaikka olin 10 kilometrin päässä, se sai minut hyppäämään sängystä samalla sekunnilla. On vaikea kuvitella, millaista tuhoa pommi aiheutti Kabulin keskustassa - tällä videolla näkyy se hetki, kun jätevesirekka räjähti, jättäen jälkeensä massiivisen kraaterin ja niin paljon tuhoa, ettei kaikkia uhreja ja heidän ruumitaan ole vieläkään löydetty.

Heti iskun jälkeen kabulilaiset tulivat toistensa tueksi, sairaalat olivat täynnä ihmisiä luovuttamassa verta loukkaantuneille, vaikka meneillään on ramadanin paastokuukausi, jolloin monet eivät mielellään luovuta verta. Luovutin myös, vaikka kaksi ja puoli desilitraa A-positiivista vertani tuntui aika pisaralta tässä väkivallan valtameressä.





Seuraavana päivänä kabulilaiset kerääntyivät kaduille protestoimaan hallitusta ja huonoa turvallisuustilannetta vastaan. Protestit yltyivät väkivaltaisiksi. Perjantain mielenosoituksissa kuoli seitsemän ihmistä poliisin ampumiin luoteihin. Lauantaina haudattiin yksi mielenosoituksessa kuollut mies, tärkeän poliitikon poika, ja hautajaisissa kolme itsemurhapommittajaa räjäytti itsensä muutaman sekunnin sisällä. 20 kuoli, yli 100 loukkaantui. Lisää ruumiita, lisää protesteja, sekasortoa, kostoa.

Koko kaupunki on sekaisin ja pysähtynyt. Jotkut rekkapommin lähistöllä olleet lähetystöt kärsivät iskussa aineellisia vahinkoja ja ovat lähettäneet työntekijöitään pois Kabulista. Kansainväliset organisaatiot ovat rajoittaneet toimintaansa ja työntekijöiden liikkumista. Monet tiet ovat kiinni, liikenne ei kulje. Monet vaativat presidentin eroamista ja uutta hallitusta.



Huomenna Kabulissa järjestetään iso "rauhan konferenssi" joka kokoaa yhteen tärkeitä tahoja yli 20 maasta keskustelemaan, miten saada Afganistan raiteilleen. Tässä paikassa varmaa on vain se, ettei koskaan voi tietää, mitä tapahtuu. Pelkään kuitenkin pahoin, että joku on suunitellut tämän(kin) tapahtuman ympärille jonkinlaisen kenkä/liivi/rekkapommin.

On vieläkin vaikea ymmärtää, miten joidenkin mielestä Afganistan on aivan turvallinen maa ja tänne voi hyvin palauttaa afgaaneja (isoihin kaupunkeihin kuten Kabuliin varsinkin!). Jos seuraa maan tilannetta yhtään (ja katsoo vaikka nuo kaksi linkittämääni Tolo TV:n videota viime päivien itsemurhapommituksista), on aika vaikea käsittää tällaista ajattelutapaa.

Tässä tuoretta analyysiä aiheesta myös Amnesty Internationalilta.

Olen usein kysynyt, mihin tämä maa on menossa, mutta nyt olen vielä kauempana vastauksesta kuin ennen.

Tuesday, 30 May 2017

Kabulin aamuun

Ensimmäinen aamu loman jälkeen Kabulissa, ja heräsin kovaan pommin ääneen ja tärinään. Räjähdys oli todennäköisesti rekka- tai autopommi ja tapahtui kiireisellä alueella keskustassa. Asun noin 10 kilometrin päässä paikasta, mutta ääni oli täälläkin kova. En normaalisti nukkuisi kello 8 jälkeen, paitsi nyt, kun matkustamisen jälkeinen väsymys painaa.



Olen aina iloinen palatessani Kabuliin - jos en olisi, mielestäni ei olisi mitään järkeä enää olla täällä töissä. Vuoristo Kabulin yllä on aina yhtä upea ja pysäyttää miettimään, miten onnekas olen, että olen saanut kokea tämän.

Eilen koko kaupunkia piinasi hiekkamyrsky, hengittäminen ei ollut mukavaa kun nenä ja suu täyttyy viiden minuutin matkalla narskuvasta hiekasta. Ajattelin, että onpa ärsyttävää, mutta aika pieniä huolia.

Tämän aamun tragediasta ei vielä tiedetä, kuka sen aiheutti tai kuinka monta kuoli. Mutta varmasti monia. Kymmeniä, ellei satoja, on ainakin haavoittunut. Tämä on yksi isoimmista pommeista, joita olen Kabulissa kuullut. Monien kavereiden talot keskustassa ovat tuhoutuneet, ikkunat säpäleinä. Vanha koirani sai osuman jostain ja tutisee talon nurkassa, mutta on kuitenkin ihan OK.

Taleban nostaa hyökkäyksien määrää joka kevät/kesä taistelukauden alkaessa. Mutta ramadanin pyhän kuukauden aikaan olisi sopivaa pitää tauko hyökkäyksissä - heidän puhemiehensä kuitenkin ilmoitti viime viikolla, ettei mitään taukoa tule, ja jokainen ramadanin aikaan tehty hyökkäys on vielä arvokkaampi kuin muuna aikana. Tarkalleen ottaen, "70 kertaa arvokkaampi".